Suomalaiset olivat 1800-luvun halpatyövoimaa maailman merillä – laivasta karanneet häivyttivät taustansa - YLE 23.3.2019

Tuhansia suomalaisia merimiehiä palveli kansainvälisillä purjelaivoilla ja osa jäi sille tielleen.

Ei tiennyt Frans Viktor Lundgren, mihin joutuu lähtiessään Uudestakaupungista seilaamaan vuonna 1872. Ensireissulleen lähtenyt nuorimies shanghaijattiin eli siepattiin toiseen laivaan San Franciscossa.

Amerikkalaisella valaanpyyntialauksella olot olivat rankat ja niinpä Lundgren karkasi Uudessa-Seelannissa maihin yhdessä intiaaniystävänsä kanssa.

Karkulaiset piilottelivat maorien luona, koska laivasta karkaamisesta seurasi ankara rangaistus, jos lähtijät saatiin kiinni. Karkuri saatettiin vetää kölin alta.

Frans Lundgren vaihtoi sukunimekseen Urwin. Nimenvaihdoksella hän halusi hävittää alkuperäisen henkilöllisyytensä ja katkaista yhteydet entiseen.

Hän avioitui brittiläisen Emma Brownin kanssa, piti jonkun aikaa merimiesten majataloa Australiassa ja palasi sitten taas Houhoraan Uuteen-Seelantiin ja viljeli kauripuuta.

Lundgrenin vaiheita on selvittänyt hänen sukulaisensa, kansatieteen emeritusprofessori Pekka Leimu. Hän on yksi kirjoittaja tulevassa kirjassa, joka käsittelee suomalaisten merimiesten vaiheita viime vuosisatojen aikana.

Lundgren ei ollut ainoa laivasta karannut suomalainen merimies, joka jäi maihin kauas maailmalle. Vasta nykyään on mahdollista löytää näitä kadonneita, kun tiedonhaku eri maiden digitaalisista arkistoista on helpottunut. Historiantutkimukselle on avautunut aivan uusi lähdemateriaali.

Venäjän vallan ajan diplomaatti- ja konsulaattiaineistot ovat silti edelleen hankalasti saatavilla.

Suomessa omaiset jäivät aikanaan autuaan tietämättömiksi siitä, minne merille lähtenyt mies oli kadonnut. Nyt merimiesten jälkeläislle saattavat paljastua hyvinkin monikulttuuriset sukujuuret ja -verkostot.

Halpatyövoimaa merille

Suomesta lähti tuhansia miehiä merille 1800-luvulla, ja jo aiemminkin pestin otti moni rannikon asukas. Ruotsin vallan aikana emämaan Itä-Intian kauppakomppanian laivat purjehtivat Kiinaan ja muualle Aasiaan 1700-luvulla. Näiden merimiesten vaiheita on selvitellyt talousmaantieteen tutkija Erja Kettunen.

Ruotsalaisista tietokannoista on löytynyt satoja suomalaisia, pääasiassa Turun seudulta, jotka palvelivat Itä-Intian kauppakomppanian laivoilla. Suomalaisia merimiehiä on löytynyt myös hollantilaisten kauppakomppanioiden alusten miehistöstä samana aikana, eli varsin kansainvälisille reiteille ja työpesteihin lähdettiin jo satoja vuosia sitten.

Merille mentiin paremman elintason takia. Kansainvälinen merityövoiman kysyntä oli voimakasta 1800-luvulla ja tuolloin suomalaiset olivat merten halpatyövoimaa. Nyt valtamerilaivojen miehistöissä seilaa runsaasti filippiiniläisiä. Hekin ovat lähteneet merille leveämmän leivän takia.

Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian palveluksessa työskenteli niin merimiehiä kuin muita ammatti-ihmisiä. Petter Johan Bladh (1746–1816) Kaskisista toimi parikymmentä vuotta yhtiön palveluksessa ja yleni superkargöörinä johtamaan Kiinassa kauppakomppanian asioita. Sitten Bladh palasi kauppiaaksi ja laivanvarustajaksi Kaskisiin ja osallistui useille valtiopäiville.

Aasiaan purjehti myös kadetti Israel Reinius, jonka lokikirjasta on saatu paljon tietoa 1700-luvun kaukomatkoista. Papiksi myöhemmin ryhtynyt Reinius teki myös ensimmäisen suomalaisen Kiinaa koskevan väitöskirjan matkakokemustensa perusteella. Hänen veljensä Herman Israel jatkoi laivurina.

Bladhin ja Reiniuksen kaltaisten hieman paremmista oloista lähteneiden lisäksi Itä-Intian kauppakomppanian laivoilla työskenteli runsaasti Suomen rannikolta lähteneitä merimiehiä. Heitä on löydetty tutkimalla ruotsalaisia arkistolähteitä.

Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Pirita Frigren toimittaa parhaillaan Merenkulkijoiden siirtolaisuus: historia ja nykypäivä -teosta. Hänen mukaansa merimiehet toimivat usein siirtolaisuusliikkeiden aloittajina, mutta osa merille lähteneistä jäi laivatyöhön koko elämäkseen.

Tässä jutussa mainitut tutkijat ovat kirjoittaneet artikkeleita Frigrenin toimittamaan kirjaan Elina Maaniittyä lukuunottamatta.

Karkulaisia ja seikkailijoita

Merimiehet saattoivat jäädä maihin vieraaseen satamaan pestin loputtua. Joskus aluksesta karattiin jo aiemmin, jos olot olivat sietämättömät, kuten alussa mainitun Frans Lundgrenin tapauksessa kävi. Palkkataso maailmalla oli huikeasti parempi kuin kotimaassa.

Merimiesten liikkuvuus perustui aiemmin usein karkaamiseen alkuperäiseltä laivalta johonkin brittiläiseen, amerikkalaiseen tai norjalaiseen alukseen. Tuolloin myös merimiehen nimi saattoi vaihtua ja he katosivat iäksi.

Merimiesten avioeroille suurin syy oli Pirita Frigrenin tekemien tutkimusten mukaan juuri karkaaminen ja katoaminen sen jälkeen.

Suomeen karkurit eivät palanneet juuri koskaan. 1800-luvulla kotimaassa ei ammattivaihtoehtoja juuri ollut.

Aikansa filippiinot

Merihistorioitsija ja eläköitynyt taloushistorian professori Yrjö Kaukianen on arvioinut, että 1800-luvun lopulla maailman merillä palveli ulkomaisissa aluksissa suomalaisia merimiehiä enemmän kuin kotimaisissa. Kaukiaisen mukaan kansainvälisillä laivoilla olisi työskennellyt jopa 6 000 suomalaista merimiestä.

Liikehdintä ulkomaisille aluksille kiihtyi, kun 1880-luvulla työtilaisuudet kotimaisilla aluksilla heikkenivät. Vasta ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä esimerkiksi Britannia kiristi ulkomaalaisten merimiesten liikkuvuutta.

– Merenkulun kansainvälisillä työmarkkinoilla on aina vallinnut etniseen taustaan perustuva hierarkia. Se vain on vaihdellut, että mistäpäin maailmaa tulevat ryhmät ovat olleet niitä filippiinoja eli halpatyövoimaa, Pirita Frigren sanoo.

Skandinaviasta tulleet merimiehet kelpasivat valkoihoisina ja protestanttisina paremmin brittiläisen imperiumin laivoihin. Liikkuvuuden sääntely on myös vaikuttanut siihen, miten vierastyövoimaan suhtauduttiin. 

Britanniassa lakeja lievennettiin 1800-luvun lopulla, kun työvoiman kysyntä oli suurta. Suomalaisia pidettiin reippaina ja ahkerina ulkoilmaan tottuneina työmiehinä. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suhtautuminen muuttui ja satamaan seuraavia pestejä odottamaan jääneitä tai karanneita alettiin pitää laittomina siirtolaisina ja kriminaalina toimintana.

– Löysin paljon lehtijuttuja, joissa kerrottiin, että ulkomaalaiset merimiehet aiheuttavat ongelmia ja esimerkiksi ahdistelevat paikallisia naisia, Pirita Frigren kertoo tutkimuksistaan Hullin satamakaupungissa.

Juuri itsenäistyneestä Suomesta näiden merimiesten pelättiin levittävän huonoa kuvaa 1920-luvulla. Kiertolaisuus maailman merillä ei ollut paras tae kunniallisuudesta. Mutta asialla oli toinenkin puoli. Maailman merillä miehet kartuttivat ammattitaitoaan.

Palatessaan Suomeen osa heistä toi uusia tuulia kotimaiseen merenkulkuun ja toisaalta myös uutta tietoa maailmalta.

Kaukaisia sukulaisia ilmestyy nyt

Australiaan on muuttanut aikojen saatossa runsaasti siirtolaisia ja merimiehet olivat ensimmäisten joukossa. Sukujuuret ovat kuitenkin vuosikymmenten kuluessa jääneet unohduksiin tai tietoa niistä ei ole ollutkaan.

Suosittu australialainen näyttelijä Shane Jacobson oli mukana Who Do You Think You Are? -ohjelmassa, missä etsitään kunkin esivanhempia.

Näyttelijän isälle oli joku kauppakeskuksen ennustaja joskus kertonut, että hänellä on viikinkijuuret ja piirrellyt sukuvaakunan.

Australialainen sukututkija selvitti ohjelmassa, että sukujuuret johtavat kadonneeseen suomalaiseen merimieheen.

Jacobsonin esi-isäksi paljastui Uudestakaupungista Waltikka-laivalla lähtenyt Otto Herman Jakobson, joka karkasi Adelaiden satamassa alukselta vuonna 1883. Tästä syystä Otto Herman salasi menneisyytensä ja juurensa jälkeläisiltään.

Karkuri Jakobson oli köyhistä oloista maailmalle lähtenyt naimaton nuorimies, joista on jäänyt varsin vähän dokumentaatiota kotimaahan. Liikkeelle lähdettiin paremman elämän toivossa.

Otto Hermanin tarina muistuttaa monen muun maailmalle kadonneen merimiehen kohtaloa.

Sairastuminen jätti maihin minne sattui

Epätavallisimpiin paikkoihin suomalaisia merimiehiä päätyi, jos sairastuivat kesken matkan. Etelä-Afrikan tai muun kaukaisen maan hospitaaleihin jätettiin merimiehiä toipumaan aivan yksin, keskelle vierasta kulttuuria.

Tällöin yhteydenpito kotimaahan saattoi katketa kokonaan tai ainakin hankaloitui. Merimiespapit välittivät viestejä myös sotien aikana, kun kirjeiden kulku saattoi pysähtyä.

Purjelaivakaudella yksipuolinen ravinto aiheutti sairastumisia. C-vitamiinin puute aiheutti keripukkia etenkin Ruotsin vallan ajan kaukopurjehduksilla Aasiaan. Vasta 1700-luvun lopulla brittiläinen laivastokirurgi James Lind löysi avun tähän. Miehistöille alettiin syöttää sitrushedelmiä.

Tutkija Elina Maaniitty on selvitellyt sairastamista ja kuolemaa merellä sekä niihin varautumista. Keripukin takia merimiesten yleiskunto heikkeni ja harva palasi pitkiltä merimatkoilta.

Laivoilla ei ollut apuna kuin parturivälskäri, joka osasi hoitaa tapaturmien vammoja ja haavoja, sillä niiden tulehtuminen johti pahempiin ongelmiin.

Purjelaivojen miehistö asui ahtaissa ja kosteissa tiloissa. Niissä huono hygienia lisäsi tartuntatautien leviämistä. Kuolinsyyksi kirjattiin yleensä oireen mukaan kova kuume ja pahoinvointi. Todellisia syitä saattoivat olla tuberkuloosi ja pilkkukuume.

Jos merimiehet toivat uutta tietoa maailmalta, kulkeutui heidän mukanaan myös vitsauksia ja tauteja. Jos laivalla epäiltiin olevan tarttuvaa tautia, niin sitä ei päästetty satamaan.

Tarinat aavelaivoista saattoivat syntyä, kun miehistöt jäivät oman onnensa nojaan seilaamaan merelle. Rutto- tai isorokkoepidemiat riehuivat Euroopassa ja niidne leviämistä pelättiin menneinä vuosisatoina.

Laivojen pilssivesissä muhi myös taudinaiheuttajia, jotka levisivät miehistöön etenkin silloin, kun laiva oli lämpimän maan satamassa.

– Epidemiat levisivät nopeasti meritse sekä miehistön että lastina olleen tavaran välityksellä tuhoisin seurauksin, Elina Maaniitty kertoo.

Näin kävi esimerkiksi Kustaan sodan yhteydessä heinäkuussa 1788. Suursaaren meritaistelussa vallattu ja miehistöineen Viaporiin tuotu iso venäläinen linjalaiva toi mukanaan pilkkukuume-epidemian, joka alkoi vuoden 1788 elokuussa ja riehui lähes kahden vuoden ajan.

Vaikein oli vuosi 1790, jona Helsingin kuolleisuus oli poikkeuksellisen korkea. Epidemia levisi tuhoisin seurauksin ympäri Ruotsin valtakuntaa erityisesti sotaväen mukana.