27.6.2019

1 200 suomalaista soti brittien alaisuudessa Venäjällä 1918 – Muurmannin legioonaa ei meinattu huolia takaisin Suomeen - YLE 26.1.2018

Punaiset legioonalaiset hävisivät Suomen sisällissodan, mutta Ison-Britannian rinnalla he olivat ensimmäisen maailmansodan voittajia. Kajaanin kaupungiteatteri on tehnyt aiheesta näytelmän.



Suomen sisällissotaan liittyy monia erikoisia tapahtumia ja yksityiskohtia, joista kiehtovimpien joukkoon kuuluu varmasti Muurmannin (nykyinen Murmansk) legioona: 1 200 punakaartiin kuuluvaa pohjoissuomalaista, jotka päätyivät Ison-Britannian armeijan alaisuuteen Kuolan niemimaalla.
Legioonassa on useita mielenkiintoisia piirteitä. Ensinnäkin sen tehtävä oli turvata Muurmannin aluetta suomalaisia valkoisia sekä saksalaisia vastaan. Samaan aikaan Venäjän sisällissodassa Iso-Britannia tuki valkoisia kenraaleja taistelussa puna-armeijaa vastaan.
Toisekseen legioonan kotiinpaluu ei ollut mikään läpihuutojuttu. Ison-Britannian ehtojen joukossa oli myös uhkaus siitä, ettei se tunnusta Suomen itsenäisyyttä elleivät legioonalaiset saa palata rauhassa kotiin. Toisin sanoen Suomen sisällissodan voittaneet valkoiset, jotka eivät halunneet punaisia legioonalaisia kotiin, joutuivat pitkin hampain kuitenkin tekemään näin.
Suomen sisällissodassa legioonalaiset olivat häviäjien puolella, ensimmäisessä maailmansodassa he olivat voittajien joukoissa. Niinpä legioonalaiset kävelivät ylpeinä kotiin palattuaan, ja pitivät kiinni yhteishengestään. Tosin osa legioonalaisista myös vaikeni kokonaan taustastaan ja sulautui osaksi valkoista yhteiskuntaa.
Mitä pidemmälle Muurmannin legioonan historiaan tunkeutuu, sitä mielenkiintoisempi sen tarinasta kehkeytyy.

Mistä kaikki sai alkunsa?

Itse asiassa on mentävä vuodesta 1918 vielä muutama vuosi taaksepäin.
Vuonna 1915 Ison-Britannian armeija oli noussut maihin Kuolan niemimaalla turvaamaan pohjoista merireittiä saksalaisilta. He kävivät taisteluita länsirintamalla, eikä heillä ollut mahdollisuutta irrottaa maajoukkoja omistaan.
Suomen sisällissota oli päättynyt toukokuussa 1918. Pohjoissuomalaisia punakaartilaisia (siirryt toiseen palveluun) (Savon Sanomat) päätyi Muurmannin alueelle, missä oli jo entuudestaan metsätyömiehiä. He järjestäytyivät Muurmannilla Pohjoisen rintaman punakaartiksi, josta tuli legioonan ydinjoukko kun se perustettiin kesäkuussa 1918. Legioonan tehtävä oli turvata Murmanskin satamaa ja Muurmannin rautatietä.
– Punakaartin johto ei päättänyt legioonaan liittymisestä, vaan se tehtiin demokraattisella äänestyksellä. Aluksi siihen kuului 700 ihmistä, mutta kun legioona lopulta kotiutettiin elokuussa 1919, heitä oli 1 200, kertoo aiheesta historian pro gradun (siirryt toiseen palveluun) (Tampereen yliopisto) vuonna 2014 tehnyt Uni Ojuva.
Legioonaan liittyi aina vuoteen 1919 asti Muurmannilla töitä tehneitä sekä sotatoimia ja valkoisen armeijan kutsuntoja paenneita. Legioonaan kuuluivat muun muassa Oskari Tokoi, Verner Lehtimäki (siirryt toiseen palveluun) ja Aarne Orjatsalo.
Suurin osa legioonalaisista oli pohjoissuomalaisia metsätyömiehiä, joista osa oli työväenyhdistysten jäseniä tai punakaartilaisia. Välttämättä kaikilla ei ollut vahvaa aatteellista taustaa toiminnalleen, mutta he samaistuivat sosiaalisen asemansa vuoksi sisällissodan punaiseen osapuoleen.
Legioonaan ei kuulunut pelkästään miehiä, vaan myös naisia ja lapsia. Olot legioonassa olivat yltäkylläiset. Britannialaiset tarjosivat palveluksen vastapainoksi täyden ylläpidon, joka sisälsi myös rahapalkan, koulutuksen ja täyden varustuksen.

Punakaartilaisia imperialistien alaisuudessa

Kuolan niemimaalla Ison-Britannian ja Suomesta tulleiden punakaartilaisten intressit kohtasivat. Britannialaiset kävivät sotaa Saksaa vastaan, ja saksalaiset tukivat valkoista Suomea.
Britit kuitenkin kävivät taisteluita Venäjän puna-armeijaa vastaan, mikä muodosti suomalaisille ristiriidan. Tämän vuoksi legioonan perustamissopimus oli ratkaisevan tärkeä.
– Sopimukseen oli muun muassa kirjattu, ettei legioona taistele ketään muita kuin suomalaisia valkoisia sekä saksalaisia vastaan, Uni Ojuva kertoo.
Legioonalaiset ratkaisivat aateristiriidan sillä, että he korostivat nimenomaan tätä perustamissopimuksen seikkaa.
Sopimukseen oli myös kirjattu, että legioona toimii yhtenäisenä joukko-osastona omien johtajiensa johdolla, mutta käskyt tulevat briteiltä. Lisäksi legioona toimi Muurmannin alueella, eikä heitä saanut siirtää muualle. Mikäli uusi sisällissota olisi puhjennut Suomen puolella, legioonalaiset olisivat voineet jättää tehtävänsä ja liittyä kotimaan taisteluihin.
Taisteluita legioonalaiset kävivät vähän. Ne kestivät vain 3 kuukautta ja hiipuivat pois, koska valkoisten armeija koillisrajalla oli hyvinkin kuihtunut. Taistelutehtävissä noiden kuukausien ajan oli lähinnä Iivo Ahavan johtama lentävä osasto. Vaikka Suomen sisällissota oli päättynyt jo ennen legioonan perustamista, ensimmäinen maailmansota kesti aina marraskuulle 1918.
Kun maailmansodan pauhu vaimeni, tajusivat legioonalaiset ettei heitä enää tarvita. Mutta kotiin ei itsenäisesti ollut asiaa, sillä Suomi oli valkoisten.

Voittaja saneli säännöt, valkoinen Suomi nieleskeli

Ison-Britannian hallitus halusi, että punamieliset legioonalaiset pääsevät kotiin. Suomi oli kuitenkin valkoisten hallinnassa, ja punaisten katsottiin olevan rikollisia.
– Vapaussotakertomus perustui käsitykselle punaisten rikollisuudesta ja rikollisiksi leimattuja henkilöitä ei luonnollisesti haluttu maahan. Mutta valkoisten mielipiteellä ei kauheasti ollut väliä, sillä Iso-Britannia saneli säännöt, Uni Ojuva sanoo.
Vaikka Suomessa punaiset olivat häviäjiä, isommassa mittakaavassa legioonalaiset olivat Ison-Britannian rinnalla maailmansodan voittajia. Valkoinen Suomi oli taistellut Saksan rinnalla, ja oli näin ollen sodan häviäjä. Ja voittajat sanelevat säännöt.
– Aluksi Ison-Britannian hallitus jopa kytki legioonan palauttamisen Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen, mutta tästä vaatimuksesta luovuttiin. Legioonalaisten täysi armahdus ja kansalaisoikeudet kuitenkin säilyivät ehtoina, Ojuva kertoo.
Neuvottelut Suomen ja Ison-Britannian välillä aloitettiin huhtikuussa 1919 ja elokuussa legioonan kotiuttaminen aloitettiin. Heidät lastattiin Kursk-alukseen, joka vei legioonalaiset Villingin saarelle Helsingin edustalle.
Iso-Britannia vaati sopimuksessa, että kaikille legioonalaisille on taattava kansalaisoikeudet ja turvallisuus. Lisäksi kaikille oli saatettava tietoon, että legioonalaiset saavat laillisesti palata maahan.
Legioonalaisten asema oli hyvin erilainen kuin muiden punaisten.
Uni Ojuva
Valkoisten oli siis päästettävä punakaartilaiset takaisin Suomeen, mutta he saivat tehdä mustan listan. Siihen listattiin 100 legioonan johtohahmoa, joita ei haluttu edes Villinkiin. Näiden johtajien joukossa oli muun muassa Oskari Tokoi.
Lisäksi Suomi sai mahdollisuuden pitää valtiorikosoikeudentutkinnan legioonalaisille. Iso-Britannia vaati tähän, että niistä toimista, mitä on tehty Hänen majesteettinsa vallan ja vastuun alaisina sotilaina, ei voinut suomalaisia syyttää.
– Legioonalaisten asema oli hyvin erilainen kuin muiden punaisten. He olivat perustaneet legioonalaisrahaston, josta palkkasivat itseään edustamaan oikeusavustaja Eino Pekkalan. Ison-Britannian upseeri valvoi tutkintoja, ja legioonalaisilla oli mahdollisuus tietää etukäteen tuomionsa.
– He käyttäytyivät istunnoissa hyvin omanarvontuntoisesti, hyvin tietoisena oikeuksistaan.
158 legioonalaista sai tietää, että kotimaassa heitä odottaa tuomio. Heistä 42 päätti lähteä maanpakoon britannialaisten mukana, loput tulivat Suomeen suorittamaan tuomionsa. Maanpakoon joutuneiden joukossa oli myös tietenkin mustalle listalle joutuneita, kuten Oskari Tokoi.

Ainoat pakolaiset, jotka pääsivät kotiin

Muurmannin legioonan erikoisuudet eivät pääty vielä tähän. Suomeen palattuaan Venäjän puolella syntynyt yhteisöllisyys säilyi. Legioonalla oli oma rahastonsa, mistä tuettiin ahtaaseen taloudelliseen tilanteeseen joutuneita. Sen avulla myös järjestettiin pienimuotoista poliittista toimintaa, esimerkiksi kiertäviä puhujia palkattiin käymään metsätyömailla.
Legioonalaisilla oli myös oma hopeinen merkkinsä, jonka avulla he halusivat tuoda erityisen identiteettinsä esille. Niille paikkakunnille, joihin legioonalaiset palasivat, perustettiin legioonalaistoimikuntia, jotka pyrkivät huolehtimaan toisista ja koko yhteisöstä.
– Heissä oli selkeästi ylpeyttä ja he tekivät omaa ainutlaatuista asemaa näkyväksi. Heissä ei ollut sisällissodan häviäjien nöyryyttä kun he palasivat kotiin. Muut sisällissodan hävinneet eivät käyttäytyneet kuin legioonalaiset, kertoo Uni Ojuva.
Mutta kaikki eivät pitäneet legioonalaisuutta näkyvillä: osa heistä vaikeni täysin. He tulivat osaksi valkoista yhteiskuntaa, kuitenkin säilyttäen oman ainutlaatuisen identiteettinsä.
Eräs hyvin tärkeä seuraus legioonalaisuudesta, oli hengissä säilyminen. Sisällissodassa 37 000 menetti henkensä, mutta nämä pohjoissuomalaiset työväen edustajat eivät. He olivat ainoita sodan pakolaisia, jotka pääsivät palaamaan takaisin koteihinsa.
– Ja osassa heistä säilyi hengissä vallankumouksellinen toimijuus.

Näytelmä Muurmannin legioonasta

Sisällissodasta tulee tänä vuonna täyteen 100 vuotta, joten ei ole mikään ihme, että moni teatteri esittää jotain siihen liittyvää. Kajaanin kaupunginteatterissa ensi-iltansa lauantaina 27. tammikuuta saa Punainen maa, valkoinen meri -näytelmä, jossa Suomussalmen Pesiökylältä päädytään juurikin Muurmannin legioonaan.
Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Hanna Ojala halusi kertoa sisällissodasta sellaisen näkökulman, mitä ei vielä ole tuotu esille. Tämä sai hänet valitsemaan aiheeksi Muurmannin legioonan. Ojala uskoo, että poikkeuksellinen näkökulma antaa tilaa neutraalille keskustelulle sisällissodasta.
– Muurmannin legioona oli aatteiltaan kirjava joukko ihmisiä. Lisäksi asenteet, joita heitä kohtaan syntyivät, olivat myös kirjavia. Toisaalta heidät nähtiin pettureina, toisaalta kiihkeinä punaisina. Ei olla puolesta eikä vastaan ketään, vaan se herättää keskustelua tietyllä lailla myös aatteiden kyseenalaistamisesta.
Ojalan käsikirjoitus perustuu Tammen kustantamiin Anneli Toijalan kirjoihin Punainen maa, valkoinen meri (siirryt toiseen palveluun)(Kajaanin kaupunki) ja Merten takaa tulleet (siirryt toiseen palveluun) (Turun Sanomat). Päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta tapahtumat perustuvat tositapahtumiin.
– Onhan se vastakkainasettelu ollut silloin hurjaa. Ja väkivallan syttyminen arkisista asioista, leivästä – siitähän periaatteessa sisällissota lähti liikkeelle. Se on mystinen hetki, missä vaiheessa oman maan kansalainen on muuttunut epäinhimilliseksi viholliseksi. Me ehkä kaikki tunnistamme sen hetken, se on näytelmässäkin läsnä.
– Mutta näytelmämme ytimessä on myös juuri se päinvastainen hetki, kun ihminen löytää empatiakykynsä ja armon vierasta ihmistä kohtaan, Ojala jatkaa.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja näkee, että voisimme ottaa jotain opiksi sisällissodasta.
– Suomalaisten olisi hyvä parantaa keskustelukulttuuria. Keskustelemattomuus sekä näiden viholliskuvien ja vihapuheen lietsonta johtivat sisällissotaan. Meillä tahtoo lähteä mopo käsistä siinä vastakkain asettelussa helposti.
Punainen maa, valkoinen meri -näytelmässä Aate Materoa esittävä Joonas Kääriäinen pitää sisällissodan tapahtumia kammottavana.
– Minusta tuntuu, että samanlaisia ajatuksia on nykypäivän Suomessakin. Pelottavaa, toivottavasti ei olla ajautumassa samanlaiseen tilanteeseen nykypäivänä.

Suomalaiset olivat 1800-luvun halpatyövoimaa maailman merillä – laivasta karanneet häivyttivät taustansa - YLE 23.3.2019

Tuhansia suomalaisia merimiehiä palveli kansainvälisillä purjelaivoilla ja osa jäi sille tielleen.


Ei tiennyt Frans Viktor Lundgren, mihin joutuu lähtiessään Uudestakaupungista seilaamaan vuonna 1872. Ensireissulleen lähtenyt nuorimies shanghaijattiin eli siepattiin toiseen laivaan San Franciscossa.
Amerikkalaisella valaanpyyntialauksella olot olivat rankat ja niinpä Lundgren karkasi Uudessa-Seelannissa maihin yhdessä intiaaniystävänsä kanssa.
Karkulaiset piilottelivat maorien luona, koska laivasta karkaamisesta seurasi ankara rangaistus, jos lähtijät saatiin kiinni. Karkuri saatettiin vetää kölin alta.
Frans Lundgren vaihtoi sukunimekseen Urwin. Nimenvaihdoksella hän halusi hävittää alkuperäisen henkilöllisyytensä ja katkaista yhteydet entiseen.
Hän avioitui brittiläisen Emma Brownin kanssa, piti jonkun aikaa merimiesten majataloa Australiassa ja palasi sitten taas Houhoraan Uuteen-Seelantiin ja viljeli kauripuuta.
Lundgrenin vaiheita on selvittänyt hänen sukulaisensa, kansatieteen emeritusprofessori Pekka Leimu. Hän on yksi kirjoittaja tulevassa kirjassa, joka käsittelee suomalaisten merimiesten vaiheita viime vuosisatojen aikana.
Lundgren ei ollut ainoa laivasta karannut suomalainen merimies, joka jäi maihin kauas maailmalle. Vasta nykyään on mahdollista löytää näitä kadonneita, kun tiedonhaku eri maiden digitaalisista arkistoista on helpottunut. Historiantutkimukselle on avautunut aivan uusi lähdemateriaali.
Venäjän vallan ajan diplomaatti- ja konsulaattiaineistot ovat silti edelleen hankalasti saatavilla.
Suomessa omaiset jäivät aikanaan autuaan tietämättömiksi siitä, minne merille lähtenyt mies oli kadonnut. Nyt merimiesten jälkeläislle saattavat paljastua hyvinkin monikulttuuriset sukujuuret ja -verkostot.

Halpatyövoimaa merille

Suomesta lähti tuhansia miehiä merille 1800-luvulla, ja jo aiemminkin pestin otti moni rannikon asukas. Ruotsin vallan aikana emämaan Itä-Intian kauppakomppanian laivat purjehtivat Kiinaan ja muualle Aasiaan 1700-luvulla. Näiden merimiesten vaiheita on selvitellyt talousmaantieteen tutkija Erja Kettunen.
Ruotsalaisista tietokannoista on löytynyt satoja suomalaisia, pääasiassa Turun seudulta, jotka palvelivat Itä-Intian kauppakomppanian laivoilla. Suomalaisia merimiehiä on löytynyt myös hollantilaisten kauppakomppanioiden alusten miehistöstä samana aikana, eli varsin kansainvälisille reiteille ja työpesteihin lähdettiin jo satoja vuosia sitten.
Merille mentiin paremman elintason takia. Kansainvälinen merityövoiman kysyntä oli voimakasta 1800-luvulla ja tuolloin suomalaiset olivat merten halpatyövoimaa. Nyt valtamerilaivojen miehistöissä seilaa runsaasti filippiiniläisiä. Hekin ovat lähteneet merille leveämmän leivän takia.

Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian palveluksessa työskenteli niin merimiehiä kuin muita ammatti-ihmisiä. Petter Johan Bladh (1746–1816) Kaskisista toimi parikymmentä vuotta yhtiön palveluksessa ja yleni superkargöörinä johtamaan Kiinassa kauppakomppanian asioita. Sitten Bladh palasi kauppiaaksi ja laivanvarustajaksi Kaskisiin ja osallistui useille valtiopäiville.
Aasiaan purjehti myös kadetti Israel Reinius, jonka lokikirjasta on saatu paljon tietoa 1700-luvun kaukomatkoista. Papiksi myöhemmin ryhtynyt Reinius teki myös ensimmäisen suomalaisen Kiinaa koskevan väitöskirjan matkakokemustensa perusteella. Hänen veljensä Herman Israel jatkoi laivurina.
Bladhin ja Reiniuksen kaltaisten hieman paremmista oloista lähteneiden lisäksi Itä-Intian kauppakomppanian laivoilla työskenteli runsaasti Suomen rannikolta lähteneitä merimiehiä. Heitä on löydetty tutkimalla ruotsalaisia arkistolähteitä.
Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Pirita Frigren toimittaa parhaillaan Merenkulkijoiden siirtolaisuus: historia ja nykypäivä -teosta. Hänen mukaansa merimiehet toimivat usein siirtolaisuusliikkeiden aloittajina, mutta osa merille lähteneistä jäi laivatyöhön koko elämäkseen.
Tässä jutussa mainitut tutkijat ovat kirjoittaneet artikkeleita Frigrenin toimittamaan kirjaan Elina Maaniittyä lukuunottamatta.

Karkulaisia ja seikkailijoita

Merimiehet saattoivat jäädä maihin vieraaseen satamaan pestin loputtua. Joskus aluksesta karattiin jo aiemmin, jos olot olivat sietämättömät, kuten alussa mainitun Frans Lundgrenin tapauksessa kävi. Palkkataso maailmalla oli huikeasti parempi kuin kotimaassa.
Merimiesten liikkuvuus perustui aiemmin usein karkaamiseen alkuperäiseltä laivalta johonkin brittiläiseen, amerikkalaiseen tai norjalaiseen alukseen. Tuolloin myös merimiehen nimi saattoi vaihtua ja he katosivat iäksi.
Merimiesten avioeroille suurin syy oli Pirita Frigrenin tekemien tutkimusten mukaan juuri karkaaminen ja katoaminen sen jälkeen.
Suomeen karkurit eivät palanneet juuri koskaan. 1800-luvulla kotimaassa ei ammattivaihtoehtoja juuri ollut.

Aikansa filippiinot

Merihistorioitsija ja eläköitynyt taloushistorian professori Yrjö Kaukianen on arvioinut, että 1800-luvun lopulla maailman merillä palveli ulkomaisissa aluksissa suomalaisia merimiehiä enemmän kuin kotimaisissa. Kaukiaisen mukaan kansainvälisillä laivoilla olisi työskennellyt jopa 6 000 suomalaista merimiestä.
Liikehdintä ulkomaisille aluksille kiihtyi, kun 1880-luvulla työtilaisuudet kotimaisilla aluksilla heikkenivät. Vasta ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä esimerkiksi Britannia kiristi ulkomaalaisten merimiesten liikkuvuutta.
– Merenkulun kansainvälisillä työmarkkinoilla on aina vallinnut etniseen taustaan perustuva hierarkia. Se vain on vaihdellut, että mistäpäin maailmaa tulevat ryhmät ovat olleet niitä filippiinoja eli halpatyövoimaa, Pirita Frigren sanoo.
Skandinaviasta tulleet merimiehet kelpasivat valkoihoisina ja protestanttisina paremmin brittiläisen imperiumin laivoihin. Liikkuvuuden sääntely on myös vaikuttanut siihen, miten vierastyövoimaan suhtauduttiin. 

Britanniassa lakeja lievennettiin 1800-luvun lopulla, kun työvoiman kysyntä oli suurta. Suomalaisia pidettiin reippaina ja ahkerina ulkoilmaan tottuneina työmiehinä. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suhtautuminen muuttui ja satamaan seuraavia pestejä odottamaan jääneitä tai karanneita alettiin pitää laittomina siirtolaisina ja kriminaalina toimintana.
– Löysin paljon lehtijuttuja, joissa kerrottiin, että ulkomaalaiset merimiehet aiheuttavat ongelmia ja esimerkiksi ahdistelevat paikallisia naisia, Pirita Frigren kertoo tutkimuksistaan Hullin satamakaupungissa.
Juuri itsenäistyneestä Suomesta näiden merimiesten pelättiin levittävän huonoa kuvaa 1920-luvulla. Kiertolaisuus maailman merillä ei ollut paras tae kunniallisuudesta. Mutta asialla oli toinenkin puoli. Maailman merillä miehet kartuttivat ammattitaitoaan.
Palatessaan Suomeen osa heistä toi uusia tuulia kotimaiseen merenkulkuun ja toisaalta myös uutta tietoa maailmalta.

Kaukaisia sukulaisia ilmestyy nyt

Australiaan on muuttanut aikojen saatossa runsaasti siirtolaisia ja merimiehet olivat ensimmäisten joukossa. Sukujuuret ovat kuitenkin vuosikymmenten kuluessa jääneet unohduksiin tai tietoa niistä ei ole ollutkaan.
Suosittu australialainen näyttelijä Shane Jacobson oli mukana Who Do You Think You Are? -ohjelmassa, missä etsitään kunkin esivanhempia.
Näyttelijän isälle oli joku kauppakeskuksen ennustaja joskus kertonut, että hänellä on viikinkijuuret ja piirrellyt sukuvaakunan.
Australialainen sukututkija selvitti ohjelmassa, että sukujuuret johtavat kadonneeseen suomalaiseen merimieheen.
Jacobsonin esi-isäksi paljastui Uudestakaupungista Waltikka-laivalla lähtenyt Otto Herman Jakobson, joka karkasi Adelaiden satamassa alukselta vuonna 1883. Tästä syystä Otto Herman salasi menneisyytensä ja juurensa jälkeläisiltään.
Karkuri Jakobson oli köyhistä oloista maailmalle lähtenyt naimaton nuorimies, joista on jäänyt varsin vähän dokumentaatiota kotimaahan. Liikkeelle lähdettiin paremman elämän toivossa.
Otto Hermanin tarina muistuttaa monen muun maailmalle kadonneen merimiehen kohtaloa.

Sairastuminen jätti maihin minne sattui

Epätavallisimpiin paikkoihin suomalaisia merimiehiä päätyi, jos sairastuivat kesken matkan. Etelä-Afrikan tai muun kaukaisen maan hospitaaleihin jätettiin merimiehiä toipumaan aivan yksin, keskelle vierasta kulttuuria.
Tällöin yhteydenpito kotimaahan saattoi katketa kokonaan tai ainakin hankaloitui. Merimiespapit välittivät viestejä myös sotien aikana, kun kirjeiden kulku saattoi pysähtyä.
Purjelaivakaudella yksipuolinen ravinto aiheutti sairastumisia. C-vitamiinin puute aiheutti keripukkia etenkin Ruotsin vallan ajan kaukopurjehduksilla Aasiaan. Vasta 1700-luvun lopulla brittiläinen laivastokirurgi James Lind löysi avun tähän. Miehistöille alettiin syöttää sitrushedelmiä.
Tutkija Elina Maaniitty on selvitellyt sairastamista ja kuolemaa merellä sekä niihin varautumista. Keripukin takia merimiesten yleiskunto heikkeni ja harva palasi pitkiltä merimatkoilta.
Laivoilla ei ollut apuna kuin parturivälskäri, joka osasi hoitaa tapaturmien vammoja ja haavoja, sillä niiden tulehtuminen johti pahempiin ongelmiin.
Purjelaivojen miehistö asui ahtaissa ja kosteissa tiloissa. Niissä huono hygienia lisäsi tartuntatautien leviämistä. Kuolinsyyksi kirjattiin yleensä oireen mukaan kova kuume ja pahoinvointi. Todellisia syitä saattoivat olla tuberkuloosi ja pilkkukuume.
Jos merimiehet toivat uutta tietoa maailmalta, kulkeutui heidän mukanaan myös vitsauksia ja tauteja. Jos laivalla epäiltiin olevan tarttuvaa tautia, niin sitä ei päästetty satamaan.
Tarinat aavelaivoista saattoivat syntyä, kun miehistöt jäivät oman onnensa nojaan seilaamaan merelle. Rutto- tai isorokkoepidemiat riehuivat Euroopassa ja niidne leviämistä pelättiin menneinä vuosisatoina.
Laivojen pilssivesissä muhi myös taudinaiheuttajia, jotka levisivät miehistöön etenkin silloin, kun laiva oli lämpimän maan satamassa.
– Epidemiat levisivät nopeasti meritse sekä miehistön että lastina olleen tavaran välityksellä tuhoisin seurauksin, Elina Maaniitty kertoo.
Näin kävi esimerkiksi Kustaan sodan yhteydessä heinäkuussa 1788. Suursaaren meritaistelussa vallattu ja miehistöineen Viaporiin tuotu iso venäläinen linjalaiva toi mukanaan pilkkukuume-epidemian, joka alkoi vuoden 1788 elokuussa ja riehui lähes kahden vuoden ajan.
Vaikein oli vuosi 1790, jona Helsingin kuolleisuus oli poikkeuksellisen korkea. Epidemia levisi tuhoisin seurauksin ympäri Ruotsin valtakuntaa erityisesti sotaväen mukana.

Le­vän­luh­dan kal­mis­ton mys­tee­ri au­ke­aa pala pa­lal­ta mo­ni­tie­tei­sen tut­ki­muk­sen avul­la - 11.6.2019 HELSINGIN YLIOPISTO

Uusi tutkimus osoittaa, että Isonkyrön Levänluhtaan haudattujen ihmisten DNA on lähellä nykysaamelaisten DNA:ta. Tämä on ensimmäinen fyysinen osoitus saamelaisasutuksesta näinkin eteläisessä Suomessa. Strontiumisotooppianalyysi taas osoittaa, että nämä ihmiset olivat kasvaneet alueella. Sen sijaan kysymys siitä, miksi heidät on haudattu veteen, jää edelleen arvoitukseksi.
Rautakaudella, noin 300 vuotta ajanlaskun alun jälkeen Isonkyrön Levänluhdan alueella tehtiin jotain poikkeavaa. Siellä haudattiin ihmisiä veteen ja tapaa jatkettiin ainakin 400 vuoden ajan. Kun paikallisilla pelloilla kaivettiin ojaa 1800-luvun puolivälissä, nousi maasta ihmisen pääkalloja ja muita luita. Luut olivat säilyneet hapettomassa, rautapitoisessa vedessä lähes täydellisinä. Arkeologit, historioitsijat ja paikallinen väestö ovat ihmetelleet löytöä jo yli 150 vuoden ajan.
Vuonna 2010 Helsingin yliopiston monitieteinen tutkimusryhmä päätti yrittää selvittää uudelleen Levänluhdan arvoitusta, sillä Levänluhta on kansainvälisestikin poikkeuksellinen, uhrilähteeksi epäilty paikka, josta on löytynyt noin 75 kg tummanpunertavia luita. Dosentti Anna Wessmanin johtamalla ryhmällä oli kunnianhimoinen tavoite: selvittää keitä Levänluhtaan oli haudattu, miksi heidät oli haudattu poikkeavalla tavalla ja kauas muusta asutuksesta ja miksi veteen. Nyt, usean vuoden tutkimustyön jälkeen, ryhmä raportoi projektinsa tuloksia Nature-lehden uusimmassa numerossa osana laajempaa kansainvälistä tutkimusta, jossa selvitettiin Siperian asuttamista ja väestöhistoriaa käyttäen muinaisia, 600 – 31 000 vuotta vanhoja ihmisluita.
– Omassa osuudessamme halusimme erityisesti selvittää Levänluhdan rautakautisesta lähteestä löytyneiden ihmisten alkuperää, sanoo tutkimusta johtanut dosentti Anna Wessman.

Tu­lok­sia mui­nais-DNA -tek­no­lo­gian avul­la

Ihmisten alkuperää selvitettiin uusimman muinais-DNA -teknologian avulla, josta Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen osastolla oli kiinnostuttu myös rikos- ja tunnistustutkimusten vuoksi.
Professori Antti Sajantila kertoo, että tutkimuksen alkuvaihe oli haastava.
– DNA-tutkijoille oli turhauttavaa, kun emme aluksi edes itse pystyneet toistamaan omia tuloksiamme, kertoo Sajantila ensimmäisistä kokeista laboratoriossa.
Tutkimusmenetelmät kehittyivät kansainvälisessä yhteistyössä nopeasti ja kehitystyön seurauksena suomalaisten alkuperäistulokset osoittautuivat oikeiksi. Oli kuitenkin yllätys, että kolmen Levänluhdan vesikalmistoon haudatun vainajan perimässä oli selkeitä samankaltaisuuksia nykysaamelaisten kanssa.
– Tämän ymmärsimme jo tutkimuksen alkuvaiheessa, mutta tuloksen varmistamiseen meni oma aikansa, toteaa dosentti Jukka Palo.
Näytti siis siltä, että Isonkyrön alueella oli ollut saamelaisasutusta hyvin varhain: radiohiiliajoitusten mukaan luut kuuluivat 500–700-luvuilla kuolleille ihmisille. Tulos olisi ensimmäinen fyysinen osoitus saamelaisasutuksesta näinkin eteläisessä Suomessa.

Pai­kal­li­sia vai ohi­kul­ki­joi­ta?

Seuraava kysymys olikin: olivatko he paikallisia, muualta muuttaneita tai mahdollisesti vain vieraita läpikulkumatkalla? Tämän varmistamiseksi tarvittiin DNA-tuloksista riippumaton tutkimus. Ratkaisu löytyi yksilöiden hammaskiilteestä. Intendentti Laura Arppe Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriosta kertoo hampaisiin tallentuneiden strontiumisotooppikoostumusten viittaavan siihen, että yksilöt olivat viettäneet lapsuutensa Levänluhdan ympäristössä.
Tämän päivän eteläpohjalaisten perimä on sekoitus itäistä uralilais- ja läntistä skandinaaviperimää, ja myös yhden Levänluhdan vainajan perimä muistutti tämän päivän skandinaaveja. Kokonaisuudessaan Etelä- ja Keski-Suomessa nähty saamelaisväestön korvautuminen uudella väestöllä heijastelee myös Nature-artikkelissa selvitettyjä Koillis-Siperian väestöjen korvautumisia. Kyseessä on ilmeisesti laajempi prosessi, joka on tapahtunut useilla muillakin pohjoisilla alueilla.
– Levänluhta-projekti vaatii ehdottomasti jatkotutkimusta, ei ainoastaan DNA-tulosten laajentamiseksi, vaan koko vesihautaustavan ymmärtämiseksi. Kysymys - miksi - on edelleen auki, ihmettelee luututkija, dosentti Kristiina Mannermaa.
Tutkimusprojekti sai rahoitusta Emil Aaltosen säätiöltä ja siihen osallistui Helsingin yliopiston tutkijoita useasta oppiaineesta ja laitoksesta. Tässä julkaisussa mukana olivat Anna Wessman, Kristiina Mannermaa ja Tarja Sundell arkeologian oppiaineesta, Antti Sajantila, Jukka Palo ja Mikko Putkonen oikeuslääketieteen oppiaineesta ja Laura Arppe Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.

Helsingin Yliopston tiedote