1 200 suomalaista soti brittien alaisuudessa Venäjällä 1918 – Muurmannin legioonaa ei meinattu huolia takaisin Suomeen - YLE 26.1.2018

Punaiset legioonalaiset hävisivät Suomen sisällissodan, mutta Ison-Britannian rinnalla he olivat ensimmäisen maailmansodan voittajia. Kajaanin kaupungiteatteri on tehnyt aiheesta näytelmän.

Mistä on kyse?

• Suomen sisällissotaan liittyvä Muurmannin legioona toimi kesäkuusta 1918 elokuuhun 1919.
• Siihen kuului pohjoissuomalaisia punakaartilaisia, jotka eri syistä olivat päätyneet Muurmannin alueelle.
• Legioona toimi Ison-Britannian armeijan alaisuudessa.
• Punaiset legioonalaiset hävisivät Suomen sisällissodan, mutta Ison-Britannian rinnalla he olivat ensimmäisen maailmansodan voittajia.
• Lähes kaikki legioonalaiset saivat palata takaisin Suomeen.

Suomen sisällissotaan liittyy monia erikoisia tapahtumia ja yksityiskohtia, joista kiehtovimpien joukkoon kuuluu varmasti Muurmannin (nykyinen Murmansk) legioona: 1 200 punakaartiin kuuluvaa pohjoissuomalaista, jotka päätyivät Ison-Britannian armeijan alaisuuteen Kuolan niemimaalla.

Legioonassa on useita mielenkiintoisia piirteitä. Ensinnäkin sen tehtävä oli turvata Muurmannin aluetta suomalaisia valkoisia sekä saksalaisia vastaan. Samaan aikaan Venäjän sisällissodassa Iso-Britannia tuki valkoisia kenraaleja taistelussa puna-armeijaa vastaan.

Toisekseen legioonan kotiinpaluu ei ollut mikään läpihuutojuttu. Ison-Britannian ehtojen joukossa oli myös uhkaus siitä, ettei se tunnusta Suomen itsenäisyyttä elleivät legioonalaiset saa palata rauhassa kotiin. Toisin sanoen Suomen sisällissodan voittaneet valkoiset, jotka eivät halunneet punaisia legioonalaisia kotiin, joutuivat pitkin hampain kuitenkin tekemään näin.

Suomen sisällissodassa legioonalaiset olivat häviäjien puolella, ensimmäisessä maailmansodassa he olivat voittajien joukoissa. Niinpä legioonalaiset kävelivät ylpeinä kotiin palattuaan, ja pitivät kiinni yhteishengestään. Tosin osa legioonalaisista myös vaikeni kokonaan taustastaan ja sulautui osaksi valkoista yhteiskuntaa.

Mitä pidemmälle Muurmannin legioonan historiaan tunkeutuu, sitä mielenkiintoisempi sen tarinasta kehkeytyy.

Mistä kaikki sai alkunsa?

Itse asiassa on mentävä vuodesta 1918 vielä muutama vuosi taaksepäin.

Vuonna 1915 Ison-Britannian armeija oli noussut maihin Kuolan niemimaalla turvaamaan pohjoista merireittiä saksalaisilta. He kävivät taisteluita länsirintamalla, eikä heillä ollut mahdollisuutta irrottaa maajoukkoja omistaan.

Suomen sisällissota oli päättynyt toukokuussa 1918. Pohjoissuomalaisia punakaartilaisia (siirryt toiseen palveluun) (Savon Sanomat) päätyi Muurmannin alueelle, missä oli jo entuudestaan metsätyömiehiä. He järjestäytyivät Muurmannilla Pohjoisen rintaman punakaartiksi, josta tuli legioonan ydinjoukko kun se perustettiin kesäkuussa 1918. Legioonan tehtävä oli turvata Murmanskin satamaa ja Muurmannin rautatietä.

– Punakaartin johto ei päättänyt legioonaan liittymisestä, vaan se tehtiin demokraattisella äänestyksellä. Aluksi siihen kuului 700 ihmistä, mutta kun legioona lopulta kotiutettiin elokuussa 1919, heitä oli 1 200, kertoo aiheesta historian pro gradun (siirryt toiseen palveluun) (Tampereen yliopisto) vuonna 2014 tehnyt Uni Ojuva.

Legioonaan liittyi aina vuoteen 1919 asti Muurmannilla töitä tehneitä sekä sotatoimia ja valkoisen armeijan kutsuntoja paenneita. Legioonaan kuuluivat muun muassa Oskari Tokoi, Verner Lehtimäki (siirryt toiseen palveluun) ja Aarne Orjatsalo.

Suurin osa legioonalaisista oli pohjoissuomalaisia metsätyömiehiä, joista osa oli työväenyhdistysten jäseniä tai punakaartilaisia. Välttämättä kaikilla ei ollut vahvaa aatteellista taustaa toiminnalleen, mutta he samaistuivat sosiaalisen asemansa vuoksi sisällissodan punaiseen osapuoleen.

Legioonaan ei kuulunut pelkästään miehiä, vaan myös naisia ja lapsia. Olot legioonassa olivat yltäkylläiset. Britannialaiset tarjosivat palveluksen vastapainoksi täyden ylläpidon, joka sisälsi myös rahapalkan, koulutuksen ja täyden varustuksen.

Punakaartilaisia imperialistien alaisuudessa

Kuolan niemimaalla Ison-Britannian ja Suomesta tulleiden punakaartilaisten intressit kohtasivat. Britannialaiset kävivät sotaa Saksaa vastaan, ja saksalaiset tukivat valkoista Suomea.

Britit kuitenkin kävivät taisteluita Venäjän puna-armeijaa vastaan, mikä muodosti suomalaisille ristiriidan. Tämän vuoksi legioonan perustamissopimus oli ratkaisevan tärkeä.

– Sopimukseen oli muun muassa kirjattu, ettei legioona taistele ketään muita kuin suomalaisia valkoisia sekä saksalaisia vastaan, Uni Ojuva kertoo.

Legioonalaiset ratkaisivat aateristiriidan sillä, että he korostivat nimenomaan tätä perustamissopimuksen seikkaa.

Sopimukseen oli myös kirjattu, että legioona toimii yhtenäisenä joukko-osastona omien johtajiensa johdolla, mutta käskyt tulevat briteiltä. Lisäksi legioona toimi Muurmannin alueella, eikä heitä saanut siirtää muualle. Mikäli uusi sisällissota olisi puhjennut Suomen puolella, legioonalaiset olisivat voineet jättää tehtävänsä ja liittyä kotimaan taisteluihin.

Taisteluita legioonalaiset kävivät vähän. Ne kestivät vain 3 kuukautta ja hiipuivat pois, koska valkoisten armeija koillisrajalla oli hyvinkin kuihtunut. Taistelutehtävissä noiden kuukausien ajan oli lähinnä Iivo Ahavan johtama lentävä osasto. Vaikka Suomen sisällissota oli päättynyt jo ennen legioonan perustamista, ensimmäinen maailmansota kesti aina marraskuulle 1918.

Kun maailmansodan pauhu vaimeni, tajusivat legioonalaiset ettei heitä enää tarvita. Mutta kotiin ei itsenäisesti ollut asiaa, sillä Suomi oli valkoisten.

Voittaja saneli säännöt, valkoinen Suomi nieleskeli

Ison-Britannian hallitus halusi, että punamieliset legioonalaiset pääsevät kotiin. Suomi oli kuitenkin valkoisten hallinnassa, ja punaisten katsottiin olevan rikollisia.

– Vapaussotakertomus perustui käsitykselle punaisten rikollisuudesta ja rikollisiksi leimattuja henkilöitä ei luonnollisesti haluttu maahan. Mutta valkoisten mielipiteellä ei kauheasti ollut väliä, sillä Iso-Britannia saneli säännöt, Uni Ojuva sanoo.

Vaikka Suomessa punaiset olivat häviäjiä, isommassa mittakaavassa legioonalaiset olivat Ison-Britannian rinnalla maailmansodan voittajia. Valkoinen Suomi oli taistellut Saksan rinnalla, ja oli näin ollen sodan häviäjä. Ja voittajat sanelevat säännöt.

– Aluksi Ison-Britannian hallitus jopa kytki legioonan palauttamisen Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen, mutta tästä vaatimuksesta luovuttiin. Legioonalaisten täysi armahdus ja kansalaisoikeudet kuitenkin säilyivät ehtoina, Ojuva kertoo.

Neuvottelut Suomen ja Ison-Britannian välillä aloitettiin huhtikuussa 1919 ja elokuussa legioonan kotiuttaminen aloitettiin. Heidät lastattiin Kursk-alukseen, joka vei legioonalaiset Villingin saarelle Helsingin edustalle.

Iso-Britannia vaati sopimuksessa, että kaikille legioonalaisille on taattava kansalaisoikeudet ja turvallisuus. Lisäksi kaikille oli saatettava tietoon, että legioonalaiset saavat laillisesti palata maahan.

Legioonalaisten asema oli hyvin erilainen kuin muiden punaisten.

Uni Ojuva

Valkoisten oli siis päästettävä punakaartilaiset takaisin Suomeen, mutta he saivat tehdä mustan listan. Siihen listattiin 100 legioonan johtohahmoa, joita ei haluttu edes Villinkiin. Näiden johtajien joukossa oli muun muassa Oskari Tokoi.

Lisäksi Suomi sai mahdollisuuden pitää valtiorikosoikeudentutkinnan legioonalaisille. Iso-Britannia vaati tähän, että niistä toimista, mitä on tehty Hänen majesteettinsa vallan ja vastuun alaisina sotilaina, ei voinut suomalaisia syyttää.

– Legioonalaisten asema oli hyvin erilainen kuin muiden punaisten. He olivat perustaneet legioonalaisrahaston, josta palkkasivat itseään edustamaan oikeusavustaja Eino Pekkalan. Ison-Britannian upseeri valvoi tutkintoja, ja legioonalaisilla oli mahdollisuus tietää etukäteen tuomionsa.

– He käyttäytyivät istunnoissa hyvin omanarvontuntoisesti, hyvin tietoisena oikeuksistaan.

158 legioonalaista sai tietää, että kotimaassa heitä odottaa tuomio. Heistä 42 päätti lähteä maanpakoon britannialaisten mukana, loput tulivat Suomeen suorittamaan tuomionsa. Maanpakoon joutuneiden joukossa oli myös tietenkin mustalle listalle joutuneita, kuten Oskari Tokoi.

Ainoat pakolaiset, jotka pääsivät kotiin

Muurmannin legioonan erikoisuudet eivät pääty vielä tähän. Suomeen palattuaan Venäjän puolella syntynyt yhteisöllisyys säilyi. Legioonalla oli oma rahastonsa, mistä tuettiin ahtaaseen taloudelliseen tilanteeseen joutuneita. Sen avulla myös järjestettiin pienimuotoista poliittista toimintaa, esimerkiksi kiertäviä puhujia palkattiin käymään metsätyömailla.

Legioonalaisilla oli myös oma hopeinen merkkinsä, jonka avulla he halusivat tuoda erityisen identiteettinsä esille. Niille paikkakunnille, joihin legioonalaiset palasivat, perustettiin legioonalaistoimikuntia, jotka pyrkivät huolehtimaan toisista ja koko yhteisöstä.

– Heissä oli selkeästi ylpeyttä ja he tekivät omaa ainutlaatuista asemaa näkyväksi. Heissä ei ollut sisällissodan häviäjien nöyryyttä kun he palasivat kotiin. Muut sisällissodan hävinneet eivät käyttäytyneet kuin legioonalaiset, kertoo Uni Ojuva.

Mutta kaikki eivät pitäneet legioonalaisuutta näkyvillä: osa heistä vaikeni täysin. He tulivat osaksi valkoista yhteiskuntaa, kuitenkin säilyttäen oman ainutlaatuisen identiteettinsä.

Eräs hyvin tärkeä seuraus legioonalaisuudesta, oli hengissä säilyminen. Sisällissodassa 37 000 menetti henkensä, mutta nämä pohjoissuomalaiset työväen edustajat eivät. He olivat ainoita sodan pakolaisia, jotka pääsivät palaamaan takaisin koteihinsa.

– Ja osassa heistä säilyi hengissä vallankumouksellinen toimijuus.

Näytelmä Muurmannin legioonasta

Sisällissodasta tulee tänä vuonna täyteen 100 vuotta, joten ei ole mikään ihme, että moni teatteri esittää jotain siihen liittyvää. Kajaanin kaupunginteatterissa ensi-iltansa lauantaina 27. tammikuuta saa Punainen maa, valkoinen meri -näytelmä, jossa Suomussalmen Pesiökylältä päädytään juurikin Muurmannin legioonaan.

Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Hanna Ojala halusi kertoa sisällissodasta sellaisen näkökulman, mitä ei vielä ole tuotu esille. Tämä sai hänet valitsemaan aiheeksi Muurmannin legioonan. Ojala uskoo, että poikkeuksellinen näkökulma antaa tilaa neutraalille keskustelulle sisällissodasta.

– Muurmannin legioona oli aatteiltaan kirjava joukko ihmisiä. Lisäksi asenteet, joita heitä kohtaan syntyivät, olivat myös kirjavia. Toisaalta heidät nähtiin pettureina, toisaalta kiihkeinä punaisina. Ei olla puolesta eikä vastaan ketään, vaan se herättää keskustelua tietyllä lailla myös aatteiden kyseenalaistamisesta.

Ojalan käsikirjoitus perustuu Tammen kustantamiin Anneli Toijalan kirjoihin Punainen maa, valkoinen meri (siirryt toiseen palveluun)(Kajaanin kaupunki) ja Merten takaa tulleet (siirryt toiseen palveluun) (Turun Sanomat). Päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta tapahtumat perustuvat tositapahtumiin.

– Onhan se vastakkainasettelu ollut silloin hurjaa. Ja väkivallan syttyminen arkisista asioista, leivästä – siitähän periaatteessa sisällissota lähti liikkeelle. Se on mystinen hetki, missä vaiheessa oman maan kansalainen on muuttunut epäinhimilliseksi viholliseksi. Me ehkä kaikki tunnistamme sen hetken, se on näytelmässäkin läsnä.

– Mutta näytelmämme ytimessä on myös juuri se päinvastainen hetki, kun ihminen löytää empatiakykynsä ja armon vierasta ihmistä kohtaan, Ojala jatkaa.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja näkee, että voisimme ottaa jotain opiksi sisällissodasta.

– Suomalaisten olisi hyvä parantaa keskustelukulttuuria. Keskustelemattomuus sekä näiden viholliskuvien ja vihapuheen lietsonta johtivat sisällissotaan. Meillä tahtoo lähteä mopo käsistä siinä vastakkain asettelussa helposti.

Punainen maa, valkoinen meri -näytelmässä Aate Materoa esittävä Joonas Kääriäinen pitää sisällissodan tapahtumia kammottavana.

– Minusta tuntuu, että samanlaisia ajatuksia on nykypäivän Suomessakin. Pelottavaa, toivottavasti ei olla ajautumassa samanlaiseen tilanteeseen nykypäivänä.