Keminkylän tilat vuoteen 1910

Sodankylän rippikirjat 1731-1910, Henkikirja 1910

Keminkylä
nro 3 Mikkola-Nousu - kirjoissa v. 1731 lähtien
nro 4 Marttila - kirjoissa v. 1845 lähtien
nro 5 Wärriö - kirjoissa v. 1731 lähtien
nro 6 Pulska - kirjoissa v. 1859 lähtien (ent. Karppinen)
nro 7 Hannula - kirjoissa v. 1845 lähtien
nro 8 Törmänen - kirjoissa v. 1784 lähtien
nro 9 Kuosku - kirjoissa v. 1824 lähtien
nro 10 Alatalo - kirjoissa v. 1831 lähtien - v. 1845 kruunun uudistilaksi
nro 11 Kuoppala
nro 12 Waara / Waarala - kirjoissa v. 1845 lähtien
nro 15 Marjala - kirjoissa v. 1859 lähtien - kiinnekirja 19.11.1895
nro 18 Marjasuvanto - kirjoissa v. 1901 lähtien - majoituskirja 6.3.1900
nro 19 Kuoskunkorva - kirjoissa v. 1901 lähtien - majoituskirja 21.12.1908
nro 20 Hihnavaara - kirjoissa v. 1889 lähtien - majoituskirja 4.11.1903
nro 21 Rantala - kirjoissa v. 1901 lähtien - majoituskirja 5.10.1900
nro 22 Kenttämaa - kirjoissa v. 1901 lähtien - majoituskirja 21.4.1909
nro 22a Toivola - verotuspäätös 20.3.1903 - muodostettu puolikkaasta Wärriö Nro 5
nro 23 Maskaniemi - om. Olli Pääkkönen, ilmoituskirja 15.7.1909 -
 "Nuorttijoki on Itäkairan komein nähtävyys. Nuorttijoen paras osa on kansallispuiston alueella,
joskin pitkät matkat jokea on myös puiston ulkopuolella. Joki alkaa Venäjältä ja saapuu Suomen
valtakunnanrajalle nimikkotunturinsa Nuorttitunturin lähellä. Sen jälkeen se saa lisävesiä varsinkin
pohjois- ja koillisosan metsistä ja soilta ja kiertää kainaloonsa ennen vankkamännikköisen porojen
suosiman Maskaniemen."
nro 24 Tarkkala - om. Matti Pulju Orajärveltä, majoituskirja 11.2.1908

Kruununtorppa Marjasuvanto - Kaaperi ja Kaisa Halonen
Kruununtorppa Wärriö - Olli ja Kaisa Wärriö
Kruununtorppa Alatalo - Juho Matias Kuosku / merkitty taloon nro 9
Kruununtorppa Rökfors - Sandra Erika Saukoski
Kruunutorppa Wiitala / metsänvartijan virka-asunto - Aleksi ja Hilda Kuosku
Kruununtorppa Sattala - Juho Erkki Riesto / nro 6


Savukoski
nro 1 Niskala - Erkki ja Maria Halonen
nro 2 Halonen - kirjoissa v. 1758 lähtien
nro 3 Savukoski - kirjoissa v. 1845 lähtien (ent. Halonen)
nro 4 Sau-Kaaperi - kiinnekirja 7.4.1888, om. Juho, Aleksi ja Kaleb Savukoski
nro 5 Witikka - kirjoissa v. 1859 lähtien
nro 6 Harjula - kiinnekirja 7.4.1888, om. Kalle Harjula
nro 7 Kangas - kirjoissa v. 1859 lähtien
nro 8 Nivala - om. Petteri Kangas
nro 9 Erola - perintökirja 12.1.1897 / Erkki Niemelä
nro 10 Niemelä - kiinnekirja 12.9.1905 om. puutavaraosakeyhtiö Kemi
nro 11 Jänkälä - lohkon pientila johon asukas määräämättä
nro 12 Kalliskota - lohkon pientila johon asukas määräämättä
nro 13 Toivola - lohkon pientila johon asukas määräämättä
nro 14 Ollila - lohkon pientila johon asukas määräämättä
nro 15 Suutarila - lohkon pientila johon asukas määräämättä
nro 16 Oinola - lohkon pientila johon asukas määräämättä
nro 17 Anttila - lohkon pientila johon asukas määräämättä
nro 18 Pulska - lohkon pientila johon asukas määräämättä
nro 19 Kesälahti - lohkon pientila johon asukas määräämättä

 
Nämä tilat mainittu rippikirjassa muttei henkikirjassa:
Nro 11 Iisakka kirjoissa v. 1852 lähtien - kiinnekirja 23.11.1909 (muodostettu Nro 3) KUOPPALA?
Nro 16 Niemelä kirjoissa v. 1859 lähtien -  perintökirja 12.1.1897  EROLA?
Nro 18 Kuurola kirjoissa  v. 1901 lähtien - majoituskirja 14.9.1895 - TYHJÄ


HOX! Tanhuan, Kiurujärven ja Arajärven talot kuuluivat Sompioon!
Nähtävästi myös osittain Martinkylä on vielä erikseen otettuna vaikka
Keminkylää on ollut.

Kiinnekirja oli tuomioistuimen antama todistus kiinteistön uudelle omis-
tajalle siitä, että tämä oli saanut saannolleen lainhuudon ilman, että
saantoa oli moitittu. Kiinnekirja päätti lainhuudatusmenettelyn, josta
määrättiin ensimmäisen kerran vuoden 1734 lakiin sisältyneessä maakaa-
ressa. Useimmissa tapauksissa saannolle oli saatava kolme lainhuutoa
ennen kiinnekirjan antamista. Tiedot lainhuutojen myöntämisajankohdista
merkittiin kiinnekirjaan. Kiinnekirjoja ei ole annettu enää vuoden 1931
jälkeen aloitetuissa lainhuudatuksissa.

Majoituskirja eli  Imissionikirja eli sijoituskirja (lat. immi'ssiō) on
Suomessa 1900-luvun alkuun saakka käytössä ollut asiakirja, jonka kuver-
nööri antoi kruununtilan asukkaaksi valitulle henkilölle. Asiakirja
sisälsi tiedon talon nimestä, kylänumerosta, manttaalista ja siitä onko
tilan vero pidätetty kruunulle tai mitä verosta muussa tapauksessa on
määrätty. Siinä oli lisäksi tieto siitä, miten asukas oli tilalle pääs-
syt eli oliko hän päässyt oman tai vaimonsa perintöoikeuden nojalla vai
siirron avulla. Kruununtilan hallintaoikeutta kutsuttiin asukasoikeudeksi
 ja kiinteistön haltijaksi asettamista immissioksi.

Perintökirja eli Perinnöksiosto eli verolleosto oli mahdollisuus hankkia
 omistusoikeus kruununtilaan maksamalla määrätty tilan veroja vastaava
rahasumma valtiolle. Menettely yleistyi 1700-luvulla ja lakkasi Suomessa
 1960-luvulla, kun viimeisetkin kruununtilat oli muutettu perintötiloik-
si. Perinnöksioston kohteen tuli olla vakaalla asukasoikeudella hallittu
 kruununtila. Tällaisia olivat tavalliset kruununtilat, kruununrusthol-
lit, kruununuutistalot, ratsuvelvolliset säterit, verollepannut torpat
ja ulkopalstat. Ensimmäiset määräykset perinnöksiostosta annettiin
Juhana III:n aikana kuninkaallisella patentilla vuonna 1582. Perinnöksi-
ostoa säätelevä asetus annettiin 1723. Aluksi tiloja myytiin kenelle
tahansa, vaikka enemmistö ostajista oli kruununtilaa viljeleviä talon-
poikia. Vuodesta 1789 lähtien vain heillä oli perinnöksiosto-oikeus.
Tähän sääntöön oli tosin joitakin poikkeuksia. Kruununtilojen muuttami-
nen perintötiloiksi oli nopeinta Länsi-Suomessa. Suomen autonomian ajan
alkaessa perintömaata oli jokseenkin yhtä paljon kuin kruununmaata.
Kruununtilan asukkaan ostaessa tilan perinnöksi perillisilleen hän sai
menettelystä viranomaisen antaman perintökirjan. Perinnöksiostoa koskeva
 anomus ja määrätyt kuulutusrahat jätettiin lääninhallitukseen tai
paikkakunnan nimismiehelle, joka toimitti ne lääninhallitukseen. Siellä
laskettiin tilan hinta ja kirjoitettiin perintökirja. Tilan hinta saa-
tiin vuodesta 1741 lähtien laskemalla yhteen kolmen viimeisen vuoden
veroesineiden arvo keskiverohinnan mukaan. Vuonna 1849 annetulla julis-
tuksella hinnaksi määrättiin veroparselien kolminkertainen arvo.
Veroparselien arvona pidettiin ostohakemusta edeltävän vuoden keskivero-
hintaa. Keskiverohintojen määrääminen lakkautettiin lailla 1930 ja
tilan hinnaksi tuli kolminkertainen vuoden 1930 keskiverohinta. Vuonna
1951 säädetyllä lailla muutettiin sekamuotoistilojen kruununluontoiset
osat viran puolesta ja ilmaiseksi perintöluontoisiksi. Sekamuotoistila
oli tila, jossa oli sekä perintö- että kruununluontoista maata. Vuonna
1963 perinnöksiosto-oikeus koski enää hieman yli tuhatta kruununtilaa.
Lopullisesti vanhat, vuosina 1723 ja 1789 annetut säädökset kruununtilo-
jen perinnöksi myymistä kumottiin vasta vuonna 1995 samalla, kun viimei-
set vielä voimassa olleet säätyjen erioikeudet lakkautettiin.

Pieni rahanväärentäjä: 100 vuotta sitten Kittilässä eli pikkupoika, joka piirsi mitä vain – vaikka seteleitä - 1.6.2014 LAPIN KANSA

Kehtaavatkin, aikamiehet!
Eletään vuotta 1917. Kansa kohisee närkästyneenä Kittilän käräjäsalissa.
Mökkiläinen Aate Puurula ja talonvävy Juho Poikela istuvat syytettyjen penkillä katse lattialankuissa. Niskassa kuumottavat ihmisten halveksuvat katseet.
Puurula ja Poikela ovat tehtailleet Kittilässä nipun Ruotsin seteleitä, vaihdattaneet ne Haaparannalla aitoihin ja elelleet muina miehinä, kunnes pankissa on havaittu yhdessä setelissä jotain epätavallista.
Epäily on johtanut tutkimuksiin, kuulusteluihin ja viimein syytteisiin. Kittilän nimismies Aarne Aulis haluaa miehet telkien taakse väärän rahan tekemisestä ja levittämisestä.
Eikä siinä vielä kaikki.
Nyt toinen syytetyistä väittää – käytettyään ensin kahta sormea Raamatulla – väärennettyjä rahoja lapsen tekemiksi.
– Poikahan ne piirsi, meidän Janne, Aate Puurula selvittää ja vilkaisee sivummalle.
Seinänvieressä istuu pojankoltiainen, jonka kapeilla kasvoilla on arka katse. Janne Puurula on täyttänyt juuri 13 vuotta.
Käräjäväki pitää puheita hätävalheena. Sotkea nyt lapsi omiin konnantöihinsä!
Nuijaa paukautteleva tuomarikin raapii korvallistaan. Hän on kuullut ja nähnyt salissaan monenlaista, mutta ei koskaan tällaista.
Kummallinen väite voi selvitä vain yhdellä tavalla.
Janne Puurula pyydetään sivuhuoneeseen. Hän saa kyniä ja paperia.
Muutaman tunnin kuluttua tuomarille ojennetaan kaksi seteliä. Toinen on tehty rahapainossa, toinen käräjätalon sivuhuoneessa.
Tuomari pyörittelee seteleitä kädessään. Hän näyttää yhä epäuskoisemmalta.
– Eihän näissä näe mitään eroa, hän tuskailee niin että koko sali kuulee.
Nyt käräjäväki vasta kohiseekin.

Mökinrähjän kasvatti

Janne (Johan Aukusti) Puurula oli parkaissut maailmaan Aate Puurulan ja Fanny Neitiniemen esikoisena tapaninpäivänä 1903 Kittilän Alakylässä.
Tulokas oli äitinsä puolelta sukua, joka tunnettiin laajalti. Vuonna 1879 syntyneen Fanny Neitiniemen äiti oli kuulun Vene-Aapon eli Johan Abram Jääskön (1819–1900) ainoa tytär.
Paitsi suutari, pistämätön puuseppä ja arviolta 500 veneen tekijä, Vene-Aapo oli ollut seutunsa tietoniekka, joka oli tilannut Alakylään sanomalehtiä, lukenut tietokirjoja, kirjoitellut kyläläisten 50 vuotta päiväkirjaa. Samuli Paulaharju pelasti osan Vene-Aapon Aikain muistoista arkistoihin ja kirjoitti hänestä kokonaisen luvun kirjaansa Wanhaa Lappia ja Peräpohjaa (1923).
Vene-Aapo ei jäänyt suvun ainoaksi merkkimieheksi.
Janne Puurulan eno Aukusti Neitiniemi oli käynyt opiskelemassa Limingan kansanopistossa, mikä oli Lapin syrjäkylillä perin tavatonta. A.A. Neitiniemi nousi ensin Alakylän, sitten Kittilän ja lopulta koko Lapin luottomieheksi, joka istui eduskunnassa Kokoomuksen edustajana 1924–29.
Fanny Neitiniemelle elämä antoi samat veret, mutta toisenlaisen kohtalon.
Ajan tapojen mukaisesti pojat perivät talon, tytöt sen mitä liikeni. Siksi heidät annettiin kernaimmin emänniksi miehille, joilla oli kappale maata, pystyvät kädet ja kyky elättää perhe.
Aate Puurula täytti toiveen huonosti.
Hän oli syntynyt Reisjärvellä 1878 ja noussut nuorukaisena Pohjanmaalta Lappiin, jonka laajentuvat savotat vetivät väkeä kaikkialta.
Tulijalta ei puuttunut työhaluja eikä -kykyjä. Aate Puurula oli tekomies, joka ei hyljeksinyt tilapäisintäkään työtä.
Silti hän oli kaukana unelmavävystä.
Harva talokas halusi tyttärelleen kulkumiestä, jonka koko mahti oli känsäisissä kourissa. Kaiken lisäksi Aate näytti kallistuvan vasemmalle. Neitiniemi oli sen verran iso talo, että vävytarjokkaan työväenaatetta katsottiin todennäköisesti vinoon.
Rakastavaiset pitivät päänsä. Hintana oli päätyä aloittamaan yhteiselo mökinrähjässä, jonka muut olivat jo hylänneet.
Puute oli aina läsnä. Vaikka Aate ja Fanny raatoivat minkä jaksoivat, elämä oli melkein jokapäiväistä selviytymistaistelua, jossa vain vahvimmat jäivät henkiin. Jannen sisaruksista kaksi hävisi taistelun jo pienenä.
Vaikka kuolo korjasi, nälkäiset suut eivät loppuneet. Pienestä mökistä kasvoi täydeksi kaikkiaan kuusi lasta.
Jos elämä ei suonutkaan Puurulan pesueelle aineellista hyvää, se oli varannut lapsille erikoisia lahjoja.
Suurimman niistä sai Janne.

Synnyinlahjana taito piirtää

– Poikahan se vasta taiteilija on.
Janne ei ollut ehtinyt edes kouluikään, kun hän hämmästytti mökissä pysähtyneitä työmiehiä taidoillaan.
Miesten työkalut kiinnostivat poikaa. Hän pyöritteli niitä hetken käsissään, ennen kuin antoi kiltisti pois.
Kun miehet tulivat mökkiin seuraavan kerran, he näkivät työkalunsa ikuistettuna seinähirteen tai paperinpalalle.
Janne rakasti piirtämistä.
Köyhä mökki ei tukenut aina harrastusta. Paperia ei ollut haaskattavaksi, eikä kyniä. Silloin Janne kökötti kannonnokassa ja veisteli kuvioitaan veitsellä kaarnankappaleeseen.
Koulussa poika sai piirtää sydämensä kyllyydestä. Alakylän opettaja ihasteli Jannen töitä ja säästi ne kaappiinsa näyttääkseen myöhemmille oppilaille, miten etevästi lapsikin voi käyttää kynää.
Ihmettelijöitä ja kehujia riitti, mutta niistä ei ollut torjumaan puutteen pirulaista, joka oli lyöttäytynyt Puuruloiden matkaan.
Aate Puurula heilui savotoilla, uitossa ja talojen tilapäistöissä. Silti köyhyys ei kaikonnut.
Ajat olivat muutenkin epävarmat. Suomen suuriruhtinaskunta liikehti levottomasti emämaa Venäjän ikeen alla. Ensimmäinen maailmansota oli ovella.
Kun maailmanpalo alkoi, hopean ja kuparin arvo ponkaisi nousuun. Kolikoita alettiin hamstrata, sulatettiin ja myytiin metallina ulkomaille.
Vaihtorahojen huvetessa Suomen Pankki keksi ”pikkusetelit”. Yhden markan seteliä alettiin painaa 1915.
Uutuuden suunnitteli todennäköisesti arkkitehti Eliel Saarinen, joka oli alkanut rakennusten ohella piirtää rahoja. Markan seteli oli töistä yksinkertaisimpia: punavalkoinen, painatus vain toisella puolella ja enimmäkseen ilman vesileimaa. Tilapäiseksi ajateltuun rahaan oli turha tuhlata paukkuja.
Pian markan seteli kulkeutui Alakyläänkin ja pienenpieneen mökkiin, jossa ei ollut isompiin rahoihin juuri totuttukaan.
Aate Puurula haistoi rahanarvoisen tilaisuuden. Sellaisen, joka voisi nostaa perheen ainaisesta ahdingosta.

Markan rahoista 100 kruunun seteleihin

Honkasen talo seisoi Neitikoskella Ounasjoen länsirannalla, kylän pohjoispäässä.
Miehet olivat olleet tukinajossa. Aate Puurula osui talliin yhtä aikaa isäntä Olli Honkasen ruokkiessa hevostaan. Puurula pälyili vähän ympärilleen, ennen kuin uskoutui.
– Meillä niitä markan rahoja nyt riittää. Ja jos loppuu, poika piirtää lisää.
Janne Puurula oli ollut 11-vuotias, kun isä oli laskenut kotimökin pöydälle malliksi ensimmäisen setelin.
Poika oli tarttunut kynään ja alkanut piirtää. Pienen harjoittelun jälkeen markan seteleitä oli syntynyt muutama päivässä.
Kerran piimäastia oli taas tyhjentynyt. Aate Puurula oli patistanut esikoisensa hakemaan uutta naapurista. Janne oli vastustellut.
– Millä minä maksan. Ei ole rahaa.
Aate Puurula oli poiminut kynät hirrenraosta ja nakannut pöydälle.
– No jos ei ole, niin teet.
Kukaan ei epäillyt Puurulan Jannen markkoja. Yhdennäköisyys aitoon oli täydellinen.
Isäntä oli poikansa rahanpiirtämisestä sen verran tohkeissaan, ettei malttanut olla aina leuhkimatta. Olli Honkanen neuvoi Aate Puurulaa pitämään pienempää suuta.
– Niin hyvää kaveria ei olekaan, että tuommoisia kannattaisi puhua.
Kallon kylässä asunut Juho Poikela kuuli rahantekijäpojasta. Hän halusi kimppaan.
Yhdellä markalla ei paljon saanut. Siksi Poikela ehdotti, että Janne alkaisi piirtää Ruotsin 100 kruunun seteleitä.
– Kyllä minä hommaan mallin, paperit ja värit.
Toisin kuin markan seteli, satakruununen oli vaikea väärentää. Monimutkaiset ornamentit, sinipunainen väri, vesileima – kaiken piti onnistua.
Janne ei ollut aina tyytyväinen väreihin, joita Poikela oli tuonut. Silloin hän käveli metsään. Marjoista ja varvuista löytyi luonnonvärejä, ja työ jatkui.
Vesileiman hän jäljensi kastamalla tulitikkua ompelukoneöljyssä. Tosin väri tahtoi levitä, eikä silloin auttanut kuin aloittaa alusta.
Jos kaikki meni hyvin, Jannelta syntyi satalappunen viikossa.
Jälki tyydytti Poikelaa, vaikka paperi ei tuntunutkaan ihan priimalta. Hän haki Alakylästä 13 kappaletta väärennettyjä satakruunusia, vei ne kuriirilleen ja lähetti tämän vaihtoreissulle Haaparannalle.
Pian pankissa heräsi epäilys. Paperissa oli jotain outoa, samoin sarjanumerossa.
Koemielessä seteli oli pantu päiväksi likoon. Silloin väärennys oli paljastunut.
Kun Juho Poikela oli kuullut asiasta, hän oli kiirehtinyt Kallosta Alakylään.
– Nyt ollaan vähän vaikeuksissa!
Aate Puurula alkoi hävittää todisteita. Jannen kaikki piirustustarvikkeet heitettiin piisiin. Köyhässä mökissä mallisetelit eivät päätyneet sentään tulen ruuaksi. Ne isäntä piilotti jonnekin.
Lain koura tavoitti Juho Poikelan ja Aate Puurulan. Tutkinnan ajaksi miehet päätyivät Kittilän puulinnaan, joka seisoi hirsistä salvottuna keskellä kirkonkylää kuin Jerikon muuri.
Ja nyt rahanväärentäjät istuivat leivättömän pöydän ääressä – kalpeilla kasvoillaan häpeän puna.
– Salissa hiljaisuus!
Rahantekoa on puitu alkuvuodesta 1917 viisi kertaa Kittilän käräjillä. Juhannuksen alla tuomari nuijii viimein päätöksen pöytään.
Juho Poikela saa neljä vuotta vankeutta, Aate Puurula kaksi. Myös rahoja vaihtaneelle apurille tuomitaan vettä ja leipää.
Lain silmissä Janne Puurula ei ole syyllinen – ei ikänsä vuoksi eikä muutenkaan. Mieluummin sijaiskärsijä, joka on vain tehnyt mitä isä on pyytänyt.
Sitä paitsi poika on saanut jo rangaistuksensa: menettänyt piirustustarvikkeet, tärkeimpänsä.

Muistoja kämpän seinään

Isännän linnareissu tietää köyhään mökkiin lisää vaikeuksia.
Onneksi Alakylä on elinvoimaisinta ja edistyksellisintä Kittilää. 1900-luvun alkuvuosina siellä on jo oma kansakoulu, kirjastoyhdistys, osuuskassa, maamiesseura, valtion puhelinkeskus ja 1. luokan postiasema. Tilat ovat hyvin hoidettuja, väki työteliästä. Ketään ei hylätä syrjäiseen mökkiin, kuolemaan viluun ja nälkään.
Puurulan lapset pääsevät sukulaisten tai kyläläisten hoiviin, auttelemaan talojen töissä ruokapalkalla.
Vanhimpana Janne löytää muutakin. 1920-luvulle tultaessa hän on ainakin kolme kesää uitto- ja heinätöissä Pahtajoella, joka laskee Ounasjokeen idästä.
Työporukka yöpyy Kuukkelikummun niittykämpässä, jossa Janne tienaa veistämällä hirsiin mitä miehet keksivät pyytää. Nimen saa hilkulla eli 25 pennin kolikolla, vaikeammat kuviot veistäjä hinnoittelee erikseen.
Kymmeniä vuosia myöhemmin kämppä siirretään Mauno Alan pihapiiriin Alakylään. Siellä se seisoo yhä kuin muistopaasina ihmeellisestä piirtäjästä, jonka lahjaa käytettiin väärin.
Maine kiiri etelään asti.
Linnasta vapauduttuaan Aate Puurula on poikineen savotassa Maunujärven suunnalla. Sinne Janne saa postia Helsingin Kivipainosta, joka tarjoaa työtä.
Aate silmäilee kirjettä, ennen kuin ryttää sen.
– Ei ole Jannesta niin raskaan tekijäksi, ei kivillä painamaan.
Ihmelapsesta ei tule kivilaattojen kaivertajaa, mutta taiteilijan polte ei jätä rauhaan.
Jos ei muuta, Janne piirtelee nimikirjaimiaan pinon päähän. Halkoja ei synny urakkatahtia, mutta tarkan tekijänä hän on lyömätön.
Muutenkaan taiteilijaa ei katsota vinoon. Päinvastoin, hiljainen ja sopuisa, ikuinen poikamies on lähes ihailun kohde, pieni legenda.
Vanhemmat kertovat lapsilleen Rahantekijä-Jannesta juttuja, joita nämä eivät tahdo uskoa. Että joku olisi piirtänyt seteleitä siinä kuin muut tikku-ukkoja!

Ihmelapsi katosi Viipurinlahdelle

Helmikuussa 1940 Viipurinlahdella on helvetti irti.
Puna-armeija moukaroi suomalaisten puolustusta, jonka sodanjohto on jättänyt heppoisaksi rintaman eteläkulmalla. Nyt vihollinen vyöryy jäätyneen meren yli kaikella voimallaan.
Syystalvella joukko lappilaisia ikämiehiä – 40 vuoden kahta puolta – on viety alueelle linnoitustöihin ja kenttävartioita pitämään. Helmikuun lopulla he löytävät itsensä keskeltä talvisodan ratkaisevia taisteluja.
Kohtalo on paiskannut Uuraan sekasortoiseen etulinjaan myös sotamies Janne Puurulan.
Kun Eino Levirinne kerää joukkuetta vastaiskuun, Puurula pyytää, ettei hänen tarvitsisi lähteä.
– On niin vaikea tappaa toista ihmistä.
Levirinne antaa luvan. Kittiläläisenä hän tuntee miehen.
Sotakaverit näkevät, miten Puurula hiipii kellarin suojaan.
Sinne hänen jälkensä päättyvät. Aikansa ihmelapsesta ei löydetä enää merkkiäkään – ei elävänä eikä kuolleena.

Vain huhut jäävät elämään.
Katosiko hän keskitykseen? Putosi pomminreikään, joita jäällä oli tiuhassa? Vai antautui? Jatkosodassa vihollisen propagandaradion huhutaan kailottaneen kittiläläisestä kartanpiirtäjästä, joka elelisi onnellisena Neuvostoliitossa. Janne Puurulan nimi kaiverretaan vielä kerran – laattaan Kittilän sankarihautausmaalla. Sen alla on tyhjä hauta. Juttuun on haastateltu Janne Puurulan tunteneita kittiläläisiä. Lähteenä on käytetty myös Kittilälehden haastatteluja vuosina 1984 ja 1989 sekä Tuukka Talvion kirjaa Suomen rahat.

Pikkuveli osasi ulkoa almanakan

Janne Puurula ei ollut sisarussarjan ainoa lapsi, jonka kyvyt ihmetyttivät Kittilässä.
Aikalaiset muistavat hänen nuorimman veljensä Martti Puurulan (s. 1924) osanneen ulkoa almanakan ja tunteneen tarkasti taivaankappaleet ja niiden asennot.
Arvi Ala muistaa kysyneensä nuorena miehenä Martti Puurulalta, mikä viikonpäivä on Alan täyttäessä 50 vuotta. Puurula tuumasi hetken ja vastasi. Ala kirjoitti sen ylös ja tarkisti aikanaan; Martti Puurula osui oikeaan. Aikalaiset muistelevat myös Puurulan muita sisaruksia taitaviksi piirtäjiksi, hyvämuistisiksi ja laskennossa lahjakkaiksi. Janne Puurula eli ikänsä poikamiehenä. Hänen vanhempansa Aate ja Fanny kuolivat 1930-luvulla.

Ainoa jutunteon yhteydessä löytynyt kuva Janne Puurulasta. Hän katosi jäljettömiin talvisodan loppuvaiheissa 1940. - Anssi Jokiranta

Matkakirje - 04.09.1871 Uusi Suometar no 104

Kirkkoherra J. F. Thauwon, joka , kuten tietään, on matkaillut Uuraan kylään Wienan meren rannikolle tutkimaan sinne muuttaneiden suomalaisten tilaa, on lähettänyt tänne yksityisen kirjeen Kuolasta. Kirje on kirjoitettu kesäkuun 27 p., mutta on vasta nyt saapunut tänne. Siitä lainaamme seuraavaa:

”Sisällä olevan kesäkuun 5 p:nä lähdin lukkarini kanssa matkaan. Alkumatka tapahtui käymällä ja seuraavana päivänä saavuimme 4 pen. Käytyämme Savelan Korpisenjoella olevaan taloon, joka on Pudasjärven kirkon alaa. Tämän käymämatkan lopulla meidän kulkumme vei Juorakkavaaran yli ja kun sen pohjois-rinnettä myöten laskettiin alas, oli siellä vielä lunta niin paksulta että vatsaa myöten piti kahlata lumessa. Tästä lähdettiin nyt jokea alas Jongunjärvelle ja siitä Hirvaskosken ruukkiin, jonka ohitse mentiin suoraan Korennon kestikievariin ja niin sieltä maantietä myöten Kuusamoon. Tänne tultuamme 9 p:nä iltapuoleen saimme vastaanottaa sen ikävän sanoman että järvet vielä olivat jäässä, jonka tähden emme päässeet niitä myöten kulkemaan Kemijärveen emmekä Venäjän Karjalaan, jonka kautta mukavin, 20 pen. Lyhyempi tie viepi Kannanlahden kautta Kuolaan. Parasta olis ollut että me, kuusamolaisten neuvoja seuraten, olisimme odottanut jään lähtöä Kuusamossa, mutta malttamattomuuteni piammiten päästä matkani perille oli niin suuri, etten voinut sitäkään tehdä, jonka tähden ei ollut muuta neuvoa, kuin käymällä kulkea Kuolajärven eli Sallan kirkolle, jota matkaa tulee 13 pen. Tänne tulimme perjantaina 16 p:nä kesäkuuta, ja päätin entisten sanankuulijaini pyynnöstä täällä levätä muutaman päivän ja seuraavana pyhänä pitää jumalanpalveluksen kirkossa, johon oli sitä enemmin syytä, kun kirkko huhtikuun lopusta asti oli ollut kiinni, täällä kun ei poismuuttoni jälkeen ole ollut omituista pappia. Samana pyhänä sitten iltapuoleen läksin veneellä Kuolajokea alas ja tulin seuraavana iltana Saukosken taloon Keminjoella. Tästä otin nyt kyytimiehet Kuolaan, jota taivalta karttuu 42 pen. Tässä tulin nyt isännän kavalan ja petollisen käytöksen kautta suureen rahankulunkiin, koska minun täytyi luvata saattajilleni Kuolaan kyytipalkan , joka oli 160 markkaa isompi kuin mitä laillinen kyytipalkka olis tehnyt. Matka Saukoskesta menee Kemijokea ylös Vouttujoen suulle, johon luetaan 9 penikuormaa jokea myöten, sitte Vouttujokea suusta latvaan asti, jota tulee noin 3 pen. Tämän perästä seuraa Sotataival, noin ½ pen. Pituinen. - Sitten lähdetään taas veneellä kulkemaan Sotajokea alas, jota on noin 2 pen. ja sen perästä seuraa Nuortijoki, jota kuljetaan 16 peninkuorman pituudelta. Tässä joessa, joka alkumatkasta kulkee suoraan 4 penink. Kivikallioin lävitse on monta suurta ja vaarallista koskea. Sitte löytyy sen rannoilla monessa paikassa erinomaiset niittymaat ja kokemus on osoittanut että myös pellonviljelys täällä menestyy, jonka tähden nämä seudut olisi uutisasukkaille erittäin hyvät. Sitten seuraa Nuortijärveä 6 pen. Sen rannalla kävimme kahdessa lapinkodassa, joissa meitä ystävällisesti kohdeltiin ja meille verestä kalaa ilman maksotta keitettiin. Sitten käytiin pappilassa Nuortijärven alapäässä, jossa pappi erinomaisella ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella kohteli meitä, tarjoten meille teetä, ruokaa, kahvea ja viinaa. Sieltä mentiin sitte käymällä Tuuloman mahtavan kosken parhaimman putouksen alla olevan lohipadon luokse. Tässä ensiksi mahtavan kosken putousta ihailtiin ja koska emme tahtoneet lohia syödä , jota tarjottiin meille keittää, lahjoitettiin meille yksi ja kyytimiehille toinen lohi evääksi. Siitä oli vielä 6 pen. Nuortijokea meillä kuljettavaa Kuolan kaupunkiin jonka alkupuolella Nuorti- ja Kuolajoki yhdistyvät. - Paljo olis vielä sanomista mutta en jouda. Matkani tänne tekee 82 pen. Sitä olelle tulleet 20 pen. käyden, 12 hevosella ja 50 veneellä. Kemijoelta tänne tullessani matkasin 5 yötä taivaan alla nuotio-valkealla. Huomenna on aikomukseni lähteä täältä, sillä suomalaiset ovat melkeen kaikki menneet täältä pyyntöpaikkoihin. Vasta enemmin.”

Väitös: Asiakirjat yli 400 vuoden ajalta selventävät, kenelle historialliset maa- ja vesioikeudet kuuluvat Lapissa - YLE 1.2.2019

Juha Joona (OTL) pitää mahdollisena, että viranomaisen tulkinta saamelais-
ten maaoikeuksista Suomen Lapissa ei ollut silloisen Ruotsin lain mukainen.

Oikeustieteen lisensiaatti Juha Joona tutki viisitoista vuotta Lapin maa-
ja vesioikeuksia Ruotsin vallan alkuajoista aina 1900-luvulle saakka.
Tutkimus herättää uusia kysymyksiä Lapin maanomistuksesta ja -oikeuksista
niin kutsutun lapinrajan pohjoispuolella.

Joonan mukaan 1740-luvulla yksittäisen viranomaisen eli Tukholman kamari-
kollegion tulkinta Lapin maaoikeuksista on kyseenalainen. – Ne perustelut
mitä siinä käytetään, eivät tule suoraan Ruotsin laista. Se tekee tämän
nykyisen tulkinnan ongelmalliseksi, Juha Joona sanoo.

Kollegion päätöksellä saamelaisten käyttämät veromaat Lapin rajan pohjois-
puolella todettiin yksipuolisesti vuonna 1742 kruununmaiksi.

Historialliset oikeudet maahan ja vesiin

Perusta maaoikeuksille rakentuu ajatukselle, että alueita, joita verotet-
tiin, pidettiin yksityisille kuuluvina alueina. Veromiehenoikeus on siis
rinnastettu maanomistukseen. Joonan mukaan saamelaisten maaoikeuksista
Pohjois-Suomen alueella on todisteita jo 1500-luvun puolivälistä, jolloin
käräjillä sakotettiin talonpoikia, jotka olivat kalastaneet lapinrajan
pohjoispuolella ilman saamelaisten lupaa. Joonan mukaan ei ole täysin
selvää, minkälainen oli tämä veromiehenoikeus, joka saamelaisilla oli
1740-luvulle saakka. Oliko se omistusoikeuteen verrattavaa vai jokin muu
käyttöoikeus maahan ja vesiin?

Suomessa asiaa ei ole oikeudessa punnittu, mutta Ruotsissa, jonka lakia
Lapissa tuolloin noudatettiin, on. – Ruotsin korkein oikeus on lähtenyt
siitä, että vaikka se veromiehenoikeus ei ollut identtinen nykyisen
omistusoikeuden kanssa, niin tämä oikeus kehittyi omistusoikeudeksi
sen nykyisessä merkityksessä, Joona sanoo.

Lapinraja

Nykyisen Pohjois-Suomen aluetta halkoi lapinraja, jonka eteläpuolella
asuivat suomalaiset talonpojat, pohjoisimmat Rovaniemellä ja Ounasjokivar-
ressa ja Tornionjoki varressa Pellon korkeudella asti. Sen pohjoispuolella
olivat Lapinkylät. – Sieltä se meni vinosti koilliseen ja päättyi Venäjän
rajaan. Ne oikeustapaukset, joissa tämä veromiehenoikeus tulee esille,
ovat etupäässä tästä metsäsaamelaiselta alueelta, eli Kittilästä,
Sodankylästä, Savukoskelta ja Sallasta.

Syynä Joonan mukaan oli se, että metsäsaamelaisten tapa käyttää aluetta
oli samankaltaista kuin talonpojilla. Tunturisaamelaisten osalta se ei
tule niin selvästi esille. – Heidän elämä oli liikkuvampaa ja kesäksi
mentiin jäämeren rantaan porojen kanssa, mutta siitä huolimatta tunturi-
saamelaisilla oli omat veromaansa. He käyttivät veromaitaan elinkeinojensa
harjoittamiseen ja heillä oli yksinoikeus näiden alueiden käyttöön.

Joonan mukaan 1700-luvun kuluessa vanha lapinkylä- ja veromaajärjestelmä
alkoi hajota. Etelämpänä metsälapissa se hajosi uudisasutuksen paineessa.

Tapahtuiko vääryys ja voiko sen korjata?

Juha Joona ei halua ottaa kantaa siihen, tapahtuiko 1740-luvulla vääryys
ja pitäisikö se korjata nyt 2010-luvulla. – Se on kyllä hyvä kysymys,
mutta en ota siihen kantaa, koska se menee sille puolelle, joka kuuluu
enemmän poliitikoille. Vanhat oikeudenhaltijat ovat löydettävissä
vanhoista veroluetteloista. Veroluettelot ovat käytännössä luettelo
niistä henkilöistä, joille maaoikeudet kuuluivat 1600-1700-luvuilla.
– Se tulee selville oikeuden pöytäkirjoista. Kun on myönnetty
lainhuutoja saamelaisten käytössä oleviin maihin, niin kyllä heitä
silloin pidettiin omistajina. Tai veroluontoisen maan haltijana, josta
kamarikollegiokin käytti nimitystä omistusoikeus.

Kenelle maat kuuluisivat nyt?

– Jos historia olisi mennyt toisin, omistus olisi voinut mennä kuten talon-
pojilla. Veronluvun mukaan olisi määrätty tietty määrä maata ja vesitiluk-
sia niille henkilöille, jotka sillä hetkellä hallitsivat niitä alueita,
Joona vastaa kysymykseen. Ruotsissa on nostettu kanteita omistusoikeu-
desta. Sama olisi mahdollista myös Suomessa. – Toivottavasti tästä
tutkimuksesta on apua, jos tällaisia kanteita nostetaan, Juha Joona sanoo.

Juha Joonan väitöskirja ”Ikimuistoinen oikeus - tutkimus Lapin alkuperäi-
sistä maa- ja vesioikeuksista” tarkastettiin Lapin yliopistossa tänään.
Vastaväittäjänä toimi professori Jukka Kekkonen Helsingin yliopistosta ja
 kustoksena professori Matti Niemi Itä-Suomen yliopistosta.
---
Juha Joona: Ikimuistoinen oikeus - tutkimus Lapin alkuperäisistä maa- ja
vesioikeuksista.
Erweko Oy, Oulu 2019, Juridica Lapponica 46, ISBN 978-952-337-137-8.
ISSN 0783-4144. Kirjaa voi tilata juha.joona@ulapland.fi