Kehtaavatkin, aikamiehet!
Eletään vuotta 1917. Kansa kohisee närkästyneenä Kittilän käräjäsalissa.
Mökkiläinen Aate Puurula ja talonvävy Juho Poikela istuvat syytettyjen penkillä katse lattialankuissa. Niskassa kuumottavat ihmisten halveksuvat katseet.
Puurula ja Poikela ovat tehtailleet Kittilässä nipun Ruotsin seteleitä, vaihdattaneet ne Haaparannalla aitoihin ja elelleet muina miehinä, kunnes pankissa on havaittu yhdessä setelissä jotain epätavallista.
Epäily on johtanut tutkimuksiin, kuulusteluihin ja viimein syytteisiin. Kittilän nimismies Aarne Aulis haluaa miehet telkien taakse väärän rahan tekemisestä ja levittämisestä.
Eikä siinä vielä kaikki.
Nyt toinen syytetyistä väittää – käytettyään ensin kahta sormea Raamatulla – väärennettyjä rahoja lapsen tekemiksi.
– Poikahan ne piirsi, meidän Janne, Aate Puurula selvittää ja vilkaisee sivummalle.
Seinänvieressä istuu pojankoltiainen, jonka kapeilla kasvoilla on arka katse. Janne Puurula on täyttänyt juuri 13 vuotta.
Käräjäväki pitää puheita hätävalheena. Sotkea nyt lapsi omiin konnantöihinsä!
Nuijaa paukautteleva tuomarikin raapii korvallistaan. Hän on kuullut ja nähnyt salissaan monenlaista, mutta ei koskaan tällaista.
Kummallinen väite voi selvitä vain yhdellä tavalla.
Janne Puurula pyydetään sivuhuoneeseen. Hän saa kyniä ja paperia.
Muutaman tunnin kuluttua tuomarille ojennetaan kaksi seteliä. Toinen on tehty rahapainossa, toinen käräjätalon sivuhuoneessa.
Tuomari pyörittelee seteleitä kädessään. Hän näyttää yhä epäuskoisemmalta.
– Eihän näissä näe mitään eroa, hän tuskailee niin että koko sali kuulee.
Nyt käräjäväki vasta kohiseekin.
Tulokas oli äitinsä puolelta sukua, joka tunnettiin laajalti. Vuonna 1879 syntyneen Fanny Neitiniemen äiti oli kuulun Vene-Aapon eli Johan Abram Jääskön (1819–1900) ainoa tytär.
Paitsi suutari, pistämätön puuseppä ja arviolta 500 veneen tekijä, Vene-Aapo oli ollut seutunsa tietoniekka, joka oli tilannut Alakylään sanomalehtiä, lukenut tietokirjoja, kirjoitellut kyläläisten 50 vuotta päiväkirjaa. Samuli Paulaharju pelasti osan Vene-Aapon Aikain muistoista arkistoihin ja kirjoitti hänestä kokonaisen luvun kirjaansa Wanhaa Lappia ja Peräpohjaa (1923).
Vene-Aapo ei jäänyt suvun ainoaksi merkkimieheksi.
Janne Puurulan eno Aukusti Neitiniemi oli käynyt opiskelemassa Limingan kansanopistossa, mikä oli Lapin syrjäkylillä perin tavatonta. A.A. Neitiniemi nousi ensin Alakylän, sitten Kittilän ja lopulta koko Lapin luottomieheksi, joka istui eduskunnassa Kokoomuksen edustajana 1924–29.
Fanny Neitiniemelle elämä antoi samat veret, mutta toisenlaisen kohtalon.
Ajan tapojen mukaisesti pojat perivät talon, tytöt sen mitä liikeni. Siksi heidät annettiin kernaimmin emänniksi miehille, joilla oli kappale maata, pystyvät kädet ja kyky elättää perhe.
Aate Puurula täytti toiveen huonosti.
Hän oli syntynyt Reisjärvellä 1878 ja noussut nuorukaisena Pohjanmaalta Lappiin, jonka laajentuvat savotat vetivät väkeä kaikkialta.
Tulijalta ei puuttunut työhaluja eikä -kykyjä. Aate Puurula oli tekomies, joka ei hyljeksinyt tilapäisintäkään työtä.
Silti hän oli kaukana unelmavävystä.
Harva talokas halusi tyttärelleen kulkumiestä, jonka koko mahti oli känsäisissä kourissa. Kaiken lisäksi Aate näytti kallistuvan vasemmalle. Neitiniemi oli sen verran iso talo, että vävytarjokkaan työväenaatetta katsottiin todennäköisesti vinoon.
Rakastavaiset pitivät päänsä. Hintana oli päätyä aloittamaan yhteiselo mökinrähjässä, jonka muut olivat jo hylänneet.
Puute oli aina läsnä. Vaikka Aate ja Fanny raatoivat minkä jaksoivat, elämä oli melkein jokapäiväistä selviytymistaistelua, jossa vain vahvimmat jäivät henkiin. Jannen sisaruksista kaksi hävisi taistelun jo pienenä.
Vaikka kuolo korjasi, nälkäiset suut eivät loppuneet. Pienestä mökistä kasvoi täydeksi kaikkiaan kuusi lasta.
Jos elämä ei suonutkaan Puurulan pesueelle aineellista hyvää, se oli varannut lapsille erikoisia lahjoja.
Suurimman niistä sai Janne.
Janne ei ollut ehtinyt edes kouluikään, kun hän hämmästytti mökissä pysähtyneitä työmiehiä taidoillaan.
Miesten työkalut kiinnostivat poikaa. Hän pyöritteli niitä hetken käsissään, ennen kuin antoi kiltisti pois.
Kun miehet tulivat mökkiin seuraavan kerran, he näkivät työkalunsa ikuistettuna seinähirteen tai paperinpalalle.
Janne rakasti piirtämistä.
Köyhä mökki ei tukenut aina harrastusta. Paperia ei ollut haaskattavaksi, eikä kyniä. Silloin Janne kökötti kannonnokassa ja veisteli kuvioitaan veitsellä kaarnankappaleeseen.
Koulussa poika sai piirtää sydämensä kyllyydestä. Alakylän opettaja ihasteli Jannen töitä ja säästi ne kaappiinsa näyttääkseen myöhemmille oppilaille, miten etevästi lapsikin voi käyttää kynää.
Ihmettelijöitä ja kehujia riitti, mutta niistä ei ollut torjumaan puutteen pirulaista, joka oli lyöttäytynyt Puuruloiden matkaan.
Aate Puurula heilui savotoilla, uitossa ja talojen tilapäistöissä. Silti köyhyys ei kaikonnut.
Ajat olivat muutenkin epävarmat. Suomen suuriruhtinaskunta liikehti levottomasti emämaa Venäjän ikeen alla. Ensimmäinen maailmansota oli ovella.
Kun maailmanpalo alkoi, hopean ja kuparin arvo ponkaisi nousuun. Kolikoita alettiin hamstrata, sulatettiin ja myytiin metallina ulkomaille.
Vaihtorahojen huvetessa Suomen Pankki keksi ”pikkusetelit”. Yhden markan seteliä alettiin painaa 1915.
Uutuuden suunnitteli todennäköisesti arkkitehti Eliel Saarinen, joka oli alkanut rakennusten ohella piirtää rahoja. Markan seteli oli töistä yksinkertaisimpia: punavalkoinen, painatus vain toisella puolella ja enimmäkseen ilman vesileimaa. Tilapäiseksi ajateltuun rahaan oli turha tuhlata paukkuja.
Pian markan seteli kulkeutui Alakyläänkin ja pienenpieneen mökkiin, jossa ei ollut isompiin rahoihin juuri totuttukaan.
Aate Puurula haistoi rahanarvoisen tilaisuuden. Sellaisen, joka voisi nostaa perheen ainaisesta ahdingosta.
Miehet olivat olleet tukinajossa. Aate Puurula osui talliin yhtä aikaa isäntä Olli Honkasen ruokkiessa hevostaan. Puurula pälyili vähän ympärilleen, ennen kuin uskoutui.
– Meillä niitä markan rahoja nyt riittää. Ja jos loppuu, poika piirtää lisää.
Janne Puurula oli ollut 11-vuotias, kun isä oli laskenut kotimökin pöydälle malliksi ensimmäisen setelin.
Poika oli tarttunut kynään ja alkanut piirtää. Pienen harjoittelun jälkeen markan seteleitä oli syntynyt muutama päivässä.
Kerran piimäastia oli taas tyhjentynyt. Aate Puurula oli patistanut esikoisensa hakemaan uutta naapurista. Janne oli vastustellut.
– Millä minä maksan. Ei ole rahaa.
Aate Puurula oli poiminut kynät hirrenraosta ja nakannut pöydälle.
– No jos ei ole, niin teet.
Kukaan ei epäillyt Puurulan Jannen markkoja. Yhdennäköisyys aitoon oli täydellinen.
Isäntä oli poikansa rahanpiirtämisestä sen verran tohkeissaan, ettei malttanut olla aina leuhkimatta. Olli Honkanen neuvoi Aate Puurulaa pitämään pienempää suuta.
– Niin hyvää kaveria ei olekaan, että tuommoisia kannattaisi puhua.
Kallon kylässä asunut Juho Poikela kuuli rahantekijäpojasta. Hän halusi kimppaan.
Yhdellä markalla ei paljon saanut. Siksi Poikela ehdotti, että Janne alkaisi piirtää Ruotsin 100 kruunun seteleitä.
– Kyllä minä hommaan mallin, paperit ja värit.
Toisin kuin markan seteli, satakruununen oli vaikea väärentää. Monimutkaiset ornamentit, sinipunainen väri, vesileima – kaiken piti onnistua.
Janne ei ollut aina tyytyväinen väreihin, joita Poikela oli tuonut. Silloin hän käveli metsään. Marjoista ja varvuista löytyi luonnonvärejä, ja työ jatkui.
Vesileiman hän jäljensi kastamalla tulitikkua ompelukoneöljyssä. Tosin väri tahtoi levitä, eikä silloin auttanut kuin aloittaa alusta.
Jos kaikki meni hyvin, Jannelta syntyi satalappunen viikossa.
Jälki tyydytti Poikelaa, vaikka paperi ei tuntunutkaan ihan priimalta. Hän haki Alakylästä 13 kappaletta väärennettyjä satakruunusia, vei ne kuriirilleen ja lähetti tämän vaihtoreissulle Haaparannalle.
Pian pankissa heräsi epäilys. Paperissa oli jotain outoa, samoin sarjanumerossa.
Koemielessä seteli oli pantu päiväksi likoon. Silloin väärennys oli paljastunut.
Kun Juho Poikela oli kuullut asiasta, hän oli kiirehtinyt Kallosta Alakylään.
– Nyt ollaan vähän vaikeuksissa!
Aate Puurula alkoi hävittää todisteita. Jannen kaikki piirustustarvikkeet heitettiin piisiin. Köyhässä mökissä mallisetelit eivät päätyneet sentään tulen ruuaksi. Ne isäntä piilotti jonnekin.
Lain koura tavoitti Juho Poikelan ja Aate Puurulan. Tutkinnan ajaksi miehet päätyivät Kittilän puulinnaan, joka seisoi hirsistä salvottuna keskellä kirkonkylää kuin Jerikon muuri.
Ja nyt rahanväärentäjät istuivat leivättömän pöydän ääressä – kalpeilla kasvoillaan häpeän puna.
– Salissa hiljaisuus!
Rahantekoa on puitu alkuvuodesta 1917 viisi kertaa Kittilän käräjillä. Juhannuksen alla tuomari nuijii viimein päätöksen pöytään.
Juho Poikela saa neljä vuotta vankeutta, Aate Puurula kaksi. Myös rahoja vaihtaneelle apurille tuomitaan vettä ja leipää.
Lain silmissä Janne Puurula ei ole syyllinen – ei ikänsä vuoksi eikä muutenkaan. Mieluummin sijaiskärsijä, joka on vain tehnyt mitä isä on pyytänyt.
Sitä paitsi poika on saanut jo rangaistuksensa: menettänyt piirustustarvikkeet, tärkeimpänsä.
Onneksi Alakylä on elinvoimaisinta ja edistyksellisintä Kittilää. 1900-luvun alkuvuosina siellä on jo oma kansakoulu, kirjastoyhdistys, osuuskassa, maamiesseura, valtion puhelinkeskus ja 1. luokan postiasema. Tilat ovat hyvin hoidettuja, väki työteliästä. Ketään ei hylätä syrjäiseen mökkiin, kuolemaan viluun ja nälkään.
Puurulan lapset pääsevät sukulaisten tai kyläläisten hoiviin, auttelemaan talojen töissä ruokapalkalla.
Vanhimpana Janne löytää muutakin. 1920-luvulle tultaessa hän on ainakin kolme kesää uitto- ja heinätöissä Pahtajoella, joka laskee Ounasjokeen idästä.
Työporukka yöpyy Kuukkelikummun niittykämpässä, jossa Janne tienaa veistämällä hirsiin mitä miehet keksivät pyytää. Nimen saa hilkulla eli 25 pennin kolikolla, vaikeammat kuviot veistäjä hinnoittelee erikseen.
Kymmeniä vuosia myöhemmin kämppä siirretään Mauno Alan pihapiiriin Alakylään. Siellä se seisoo yhä kuin muistopaasina ihmeellisestä piirtäjästä, jonka lahjaa käytettiin väärin.
Maine kiiri etelään asti.
Linnasta vapauduttuaan Aate Puurula on poikineen savotassa Maunujärven suunnalla. Sinne Janne saa postia Helsingin Kivipainosta, joka tarjoaa työtä.
Aate silmäilee kirjettä, ennen kuin ryttää sen.
– Ei ole Jannesta niin raskaan tekijäksi, ei kivillä painamaan.
Ihmelapsesta ei tule kivilaattojen kaivertajaa, mutta taiteilijan polte ei jätä rauhaan.
Jos ei muuta, Janne piirtelee nimikirjaimiaan pinon päähän. Halkoja ei synny urakkatahtia, mutta tarkan tekijänä hän on lyömätön.
Muutenkaan taiteilijaa ei katsota vinoon. Päinvastoin, hiljainen ja sopuisa, ikuinen poikamies on lähes ihailun kohde, pieni legenda.
Vanhemmat kertovat lapsilleen Rahantekijä-Jannesta juttuja, joita nämä eivät tahdo uskoa. Että joku olisi piirtänyt seteleitä siinä kuin muut tikku-ukkoja!
Puna-armeija moukaroi suomalaisten puolustusta, jonka sodanjohto on jättänyt heppoisaksi rintaman eteläkulmalla. Nyt vihollinen vyöryy jäätyneen meren yli kaikella voimallaan.
Syystalvella joukko lappilaisia ikämiehiä – 40 vuoden kahta puolta – on viety alueelle linnoitustöihin ja kenttävartioita pitämään. Helmikuun lopulla he löytävät itsensä keskeltä talvisodan ratkaisevia taisteluja.
Kohtalo on paiskannut Uuraan sekasortoiseen etulinjaan myös sotamies Janne Puurulan.
Kun Eino Levirinne kerää joukkuetta vastaiskuun, Puurula pyytää, ettei hänen tarvitsisi lähteä.
– On niin vaikea tappaa toista ihmistä.
Levirinne antaa luvan. Kittiläläisenä hän tuntee miehen.
Sotakaverit näkevät, miten Puurula hiipii kellarin suojaan.
Sinne hänen jälkensä päättyvät. Aikansa ihmelapsesta ei löydetä enää merkkiäkään – ei elävänä eikä kuolleena.
Eletään vuotta 1917. Kansa kohisee närkästyneenä Kittilän käräjäsalissa.
Mökkiläinen Aate Puurula ja talonvävy Juho Poikela istuvat syytettyjen penkillä katse lattialankuissa. Niskassa kuumottavat ihmisten halveksuvat katseet.
Puurula ja Poikela ovat tehtailleet Kittilässä nipun Ruotsin seteleitä, vaihdattaneet ne Haaparannalla aitoihin ja elelleet muina miehinä, kunnes pankissa on havaittu yhdessä setelissä jotain epätavallista.
Epäily on johtanut tutkimuksiin, kuulusteluihin ja viimein syytteisiin. Kittilän nimismies Aarne Aulis haluaa miehet telkien taakse väärän rahan tekemisestä ja levittämisestä.
Eikä siinä vielä kaikki.
Nyt toinen syytetyistä väittää – käytettyään ensin kahta sormea Raamatulla – väärennettyjä rahoja lapsen tekemiksi.
– Poikahan ne piirsi, meidän Janne, Aate Puurula selvittää ja vilkaisee sivummalle.
Seinänvieressä istuu pojankoltiainen, jonka kapeilla kasvoilla on arka katse. Janne Puurula on täyttänyt juuri 13 vuotta.
Käräjäväki pitää puheita hätävalheena. Sotkea nyt lapsi omiin konnantöihinsä!
Nuijaa paukautteleva tuomarikin raapii korvallistaan. Hän on kuullut ja nähnyt salissaan monenlaista, mutta ei koskaan tällaista.
Kummallinen väite voi selvitä vain yhdellä tavalla.
Janne Puurula pyydetään sivuhuoneeseen. Hän saa kyniä ja paperia.
Muutaman tunnin kuluttua tuomarille ojennetaan kaksi seteliä. Toinen on tehty rahapainossa, toinen käräjätalon sivuhuoneessa.
Tuomari pyörittelee seteleitä kädessään. Hän näyttää yhä epäuskoisemmalta.
– Eihän näissä näe mitään eroa, hän tuskailee niin että koko sali kuulee.
Nyt käräjäväki vasta kohiseekin.
Mökinrähjän kasvatti
Janne (Johan Aukusti) Puurula oli parkaissut maailmaan Aate Puurulan ja Fanny Neitiniemen esikoisena tapaninpäivänä 1903 Kittilän Alakylässä.Tulokas oli äitinsä puolelta sukua, joka tunnettiin laajalti. Vuonna 1879 syntyneen Fanny Neitiniemen äiti oli kuulun Vene-Aapon eli Johan Abram Jääskön (1819–1900) ainoa tytär.
Paitsi suutari, pistämätön puuseppä ja arviolta 500 veneen tekijä, Vene-Aapo oli ollut seutunsa tietoniekka, joka oli tilannut Alakylään sanomalehtiä, lukenut tietokirjoja, kirjoitellut kyläläisten 50 vuotta päiväkirjaa. Samuli Paulaharju pelasti osan Vene-Aapon Aikain muistoista arkistoihin ja kirjoitti hänestä kokonaisen luvun kirjaansa Wanhaa Lappia ja Peräpohjaa (1923).
Vene-Aapo ei jäänyt suvun ainoaksi merkkimieheksi.
Janne Puurulan eno Aukusti Neitiniemi oli käynyt opiskelemassa Limingan kansanopistossa, mikä oli Lapin syrjäkylillä perin tavatonta. A.A. Neitiniemi nousi ensin Alakylän, sitten Kittilän ja lopulta koko Lapin luottomieheksi, joka istui eduskunnassa Kokoomuksen edustajana 1924–29.
Fanny Neitiniemelle elämä antoi samat veret, mutta toisenlaisen kohtalon.
Ajan tapojen mukaisesti pojat perivät talon, tytöt sen mitä liikeni. Siksi heidät annettiin kernaimmin emänniksi miehille, joilla oli kappale maata, pystyvät kädet ja kyky elättää perhe.
Aate Puurula täytti toiveen huonosti.
Hän oli syntynyt Reisjärvellä 1878 ja noussut nuorukaisena Pohjanmaalta Lappiin, jonka laajentuvat savotat vetivät väkeä kaikkialta.
Tulijalta ei puuttunut työhaluja eikä -kykyjä. Aate Puurula oli tekomies, joka ei hyljeksinyt tilapäisintäkään työtä.
Silti hän oli kaukana unelmavävystä.
Harva talokas halusi tyttärelleen kulkumiestä, jonka koko mahti oli känsäisissä kourissa. Kaiken lisäksi Aate näytti kallistuvan vasemmalle. Neitiniemi oli sen verran iso talo, että vävytarjokkaan työväenaatetta katsottiin todennäköisesti vinoon.
Rakastavaiset pitivät päänsä. Hintana oli päätyä aloittamaan yhteiselo mökinrähjässä, jonka muut olivat jo hylänneet.
Puute oli aina läsnä. Vaikka Aate ja Fanny raatoivat minkä jaksoivat, elämä oli melkein jokapäiväistä selviytymistaistelua, jossa vain vahvimmat jäivät henkiin. Jannen sisaruksista kaksi hävisi taistelun jo pienenä.
Vaikka kuolo korjasi, nälkäiset suut eivät loppuneet. Pienestä mökistä kasvoi täydeksi kaikkiaan kuusi lasta.
Jos elämä ei suonutkaan Puurulan pesueelle aineellista hyvää, se oli varannut lapsille erikoisia lahjoja.
Suurimman niistä sai Janne.
Synnyinlahjana taito piirtää
– Poikahan se vasta taiteilija on.Janne ei ollut ehtinyt edes kouluikään, kun hän hämmästytti mökissä pysähtyneitä työmiehiä taidoillaan.
Miesten työkalut kiinnostivat poikaa. Hän pyöritteli niitä hetken käsissään, ennen kuin antoi kiltisti pois.
Kun miehet tulivat mökkiin seuraavan kerran, he näkivät työkalunsa ikuistettuna seinähirteen tai paperinpalalle.
Janne rakasti piirtämistä.
Köyhä mökki ei tukenut aina harrastusta. Paperia ei ollut haaskattavaksi, eikä kyniä. Silloin Janne kökötti kannonnokassa ja veisteli kuvioitaan veitsellä kaarnankappaleeseen.
Koulussa poika sai piirtää sydämensä kyllyydestä. Alakylän opettaja ihasteli Jannen töitä ja säästi ne kaappiinsa näyttääkseen myöhemmille oppilaille, miten etevästi lapsikin voi käyttää kynää.
Ihmettelijöitä ja kehujia riitti, mutta niistä ei ollut torjumaan puutteen pirulaista, joka oli lyöttäytynyt Puuruloiden matkaan.
Aate Puurula heilui savotoilla, uitossa ja talojen tilapäistöissä. Silti köyhyys ei kaikonnut.
Ajat olivat muutenkin epävarmat. Suomen suuriruhtinaskunta liikehti levottomasti emämaa Venäjän ikeen alla. Ensimmäinen maailmansota oli ovella.
Kun maailmanpalo alkoi, hopean ja kuparin arvo ponkaisi nousuun. Kolikoita alettiin hamstrata, sulatettiin ja myytiin metallina ulkomaille.
Vaihtorahojen huvetessa Suomen Pankki keksi ”pikkusetelit”. Yhden markan seteliä alettiin painaa 1915.
Uutuuden suunnitteli todennäköisesti arkkitehti Eliel Saarinen, joka oli alkanut rakennusten ohella piirtää rahoja. Markan seteli oli töistä yksinkertaisimpia: punavalkoinen, painatus vain toisella puolella ja enimmäkseen ilman vesileimaa. Tilapäiseksi ajateltuun rahaan oli turha tuhlata paukkuja.
Pian markan seteli kulkeutui Alakyläänkin ja pienenpieneen mökkiin, jossa ei ollut isompiin rahoihin juuri totuttukaan.
Aate Puurula haistoi rahanarvoisen tilaisuuden. Sellaisen, joka voisi nostaa perheen ainaisesta ahdingosta.
Markan rahoista 100 kruunun seteleihin
Honkasen talo seisoi Neitikoskella Ounasjoen länsirannalla, kylän pohjoispäässä.Miehet olivat olleet tukinajossa. Aate Puurula osui talliin yhtä aikaa isäntä Olli Honkasen ruokkiessa hevostaan. Puurula pälyili vähän ympärilleen, ennen kuin uskoutui.
– Meillä niitä markan rahoja nyt riittää. Ja jos loppuu, poika piirtää lisää.
Janne Puurula oli ollut 11-vuotias, kun isä oli laskenut kotimökin pöydälle malliksi ensimmäisen setelin.
Poika oli tarttunut kynään ja alkanut piirtää. Pienen harjoittelun jälkeen markan seteleitä oli syntynyt muutama päivässä.
Kerran piimäastia oli taas tyhjentynyt. Aate Puurula oli patistanut esikoisensa hakemaan uutta naapurista. Janne oli vastustellut.
– Millä minä maksan. Ei ole rahaa.
Aate Puurula oli poiminut kynät hirrenraosta ja nakannut pöydälle.
– No jos ei ole, niin teet.
Kukaan ei epäillyt Puurulan Jannen markkoja. Yhdennäköisyys aitoon oli täydellinen.
Isäntä oli poikansa rahanpiirtämisestä sen verran tohkeissaan, ettei malttanut olla aina leuhkimatta. Olli Honkanen neuvoi Aate Puurulaa pitämään pienempää suuta.
– Niin hyvää kaveria ei olekaan, että tuommoisia kannattaisi puhua.
Kallon kylässä asunut Juho Poikela kuuli rahantekijäpojasta. Hän halusi kimppaan.
Yhdellä markalla ei paljon saanut. Siksi Poikela ehdotti, että Janne alkaisi piirtää Ruotsin 100 kruunun seteleitä.
– Kyllä minä hommaan mallin, paperit ja värit.
Toisin kuin markan seteli, satakruununen oli vaikea väärentää. Monimutkaiset ornamentit, sinipunainen väri, vesileima – kaiken piti onnistua.
Janne ei ollut aina tyytyväinen väreihin, joita Poikela oli tuonut. Silloin hän käveli metsään. Marjoista ja varvuista löytyi luonnonvärejä, ja työ jatkui.
Vesileiman hän jäljensi kastamalla tulitikkua ompelukoneöljyssä. Tosin väri tahtoi levitä, eikä silloin auttanut kuin aloittaa alusta.
Jos kaikki meni hyvin, Jannelta syntyi satalappunen viikossa.
Jälki tyydytti Poikelaa, vaikka paperi ei tuntunutkaan ihan priimalta. Hän haki Alakylästä 13 kappaletta väärennettyjä satakruunusia, vei ne kuriirilleen ja lähetti tämän vaihtoreissulle Haaparannalle.
Pian pankissa heräsi epäilys. Paperissa oli jotain outoa, samoin sarjanumerossa.
Koemielessä seteli oli pantu päiväksi likoon. Silloin väärennys oli paljastunut.
Kun Juho Poikela oli kuullut asiasta, hän oli kiirehtinyt Kallosta Alakylään.
– Nyt ollaan vähän vaikeuksissa!
Aate Puurula alkoi hävittää todisteita. Jannen kaikki piirustustarvikkeet heitettiin piisiin. Köyhässä mökissä mallisetelit eivät päätyneet sentään tulen ruuaksi. Ne isäntä piilotti jonnekin.
Lain koura tavoitti Juho Poikelan ja Aate Puurulan. Tutkinnan ajaksi miehet päätyivät Kittilän puulinnaan, joka seisoi hirsistä salvottuna keskellä kirkonkylää kuin Jerikon muuri.
Ja nyt rahanväärentäjät istuivat leivättömän pöydän ääressä – kalpeilla kasvoillaan häpeän puna.
– Salissa hiljaisuus!
Rahantekoa on puitu alkuvuodesta 1917 viisi kertaa Kittilän käräjillä. Juhannuksen alla tuomari nuijii viimein päätöksen pöytään.
Juho Poikela saa neljä vuotta vankeutta, Aate Puurula kaksi. Myös rahoja vaihtaneelle apurille tuomitaan vettä ja leipää.
Lain silmissä Janne Puurula ei ole syyllinen – ei ikänsä vuoksi eikä muutenkaan. Mieluummin sijaiskärsijä, joka on vain tehnyt mitä isä on pyytänyt.
Sitä paitsi poika on saanut jo rangaistuksensa: menettänyt piirustustarvikkeet, tärkeimpänsä.
Muistoja kämpän seinään
Isännän linnareissu tietää köyhään mökkiin lisää vaikeuksia.Onneksi Alakylä on elinvoimaisinta ja edistyksellisintä Kittilää. 1900-luvun alkuvuosina siellä on jo oma kansakoulu, kirjastoyhdistys, osuuskassa, maamiesseura, valtion puhelinkeskus ja 1. luokan postiasema. Tilat ovat hyvin hoidettuja, väki työteliästä. Ketään ei hylätä syrjäiseen mökkiin, kuolemaan viluun ja nälkään.
Puurulan lapset pääsevät sukulaisten tai kyläläisten hoiviin, auttelemaan talojen töissä ruokapalkalla.
Vanhimpana Janne löytää muutakin. 1920-luvulle tultaessa hän on ainakin kolme kesää uitto- ja heinätöissä Pahtajoella, joka laskee Ounasjokeen idästä.
Työporukka yöpyy Kuukkelikummun niittykämpässä, jossa Janne tienaa veistämällä hirsiin mitä miehet keksivät pyytää. Nimen saa hilkulla eli 25 pennin kolikolla, vaikeammat kuviot veistäjä hinnoittelee erikseen.
Kymmeniä vuosia myöhemmin kämppä siirretään Mauno Alan pihapiiriin Alakylään. Siellä se seisoo yhä kuin muistopaasina ihmeellisestä piirtäjästä, jonka lahjaa käytettiin väärin.
Maine kiiri etelään asti.
Linnasta vapauduttuaan Aate Puurula on poikineen savotassa Maunujärven suunnalla. Sinne Janne saa postia Helsingin Kivipainosta, joka tarjoaa työtä.
Aate silmäilee kirjettä, ennen kuin ryttää sen.
– Ei ole Jannesta niin raskaan tekijäksi, ei kivillä painamaan.
Ihmelapsesta ei tule kivilaattojen kaivertajaa, mutta taiteilijan polte ei jätä rauhaan.
Jos ei muuta, Janne piirtelee nimikirjaimiaan pinon päähän. Halkoja ei synny urakkatahtia, mutta tarkan tekijänä hän on lyömätön.
Muutenkaan taiteilijaa ei katsota vinoon. Päinvastoin, hiljainen ja sopuisa, ikuinen poikamies on lähes ihailun kohde, pieni legenda.
Vanhemmat kertovat lapsilleen Rahantekijä-Jannesta juttuja, joita nämä eivät tahdo uskoa. Että joku olisi piirtänyt seteleitä siinä kuin muut tikku-ukkoja!
Ihmelapsi katosi Viipurinlahdelle
Helmikuussa 1940 Viipurinlahdella on helvetti irti.Puna-armeija moukaroi suomalaisten puolustusta, jonka sodanjohto on jättänyt heppoisaksi rintaman eteläkulmalla. Nyt vihollinen vyöryy jäätyneen meren yli kaikella voimallaan.
Syystalvella joukko lappilaisia ikämiehiä – 40 vuoden kahta puolta – on viety alueelle linnoitustöihin ja kenttävartioita pitämään. Helmikuun lopulla he löytävät itsensä keskeltä talvisodan ratkaisevia taisteluja.
Kohtalo on paiskannut Uuraan sekasortoiseen etulinjaan myös sotamies Janne Puurulan.
Kun Eino Levirinne kerää joukkuetta vastaiskuun, Puurula pyytää, ettei hänen tarvitsisi lähteä.
– On niin vaikea tappaa toista ihmistä.
Levirinne antaa luvan. Kittiläläisenä hän tuntee miehen.
Sotakaverit näkevät, miten Puurula hiipii kellarin suojaan.
Sinne hänen jälkensä päättyvät. Aikansa ihmelapsesta ei löydetä enää merkkiäkään – ei elävänä eikä kuolleena.
Vain huhut jäävät elämään.
Katosiko hän keskitykseen? Putosi pomminreikään, joita jäällä oli tiuhassa? Vai antautui? Jatkosodassa vihollisen propagandaradion huhutaan kailottaneen kittiläläisestä kartanpiirtäjästä, joka elelisi onnellisena Neuvostoliitossa. Janne Puurulan nimi kaiverretaan vielä kerran – laattaan Kittilän sankarihautausmaalla. Sen alla on tyhjä hauta. Juttuun on haastateltu Janne Puurulan tunteneita kittiläläisiä. Lähteenä on käytetty myös Kittilälehden haastatteluja vuosina 1984 ja 1989 sekä Tuukka Talvion kirjaa Suomen rahat.
Pikkuveli osasi ulkoa almanakan
Janne Puurula ei ollut sisarussarjan ainoa lapsi, jonka kyvyt ihmetyttivät Kittilässä.Aikalaiset muistavat hänen nuorimman veljensä Martti Puurulan (s. 1924) osanneen ulkoa almanakan ja tunteneen tarkasti taivaankappaleet ja niiden asennot.
Arvi Ala muistaa kysyneensä nuorena miehenä Martti Puurulalta, mikä viikonpäivä on Alan täyttäessä 50 vuotta. Puurula tuumasi hetken ja vastasi. Ala kirjoitti sen ylös ja tarkisti aikanaan; Martti Puurula osui oikeaan. Aikalaiset muistelevat myös Puurulan muita sisaruksia taitaviksi piirtäjiksi, hyvämuistisiksi ja laskennossa lahjakkaiksi. Janne Puurula eli ikänsä poikamiehenä. Hänen vanhempansa Aate ja Fanny kuolivat 1930-luvulla.
 |
| Ainoa jutunteon yhteydessä löytynyt kuva Janne Puurulasta. Hän katosi jäljettömiin talvisodan loppuvaiheissa 1940. - Anssi Jokiranta |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti