Sa­vu­kos­ken met­sis­tä pal­jas­tui jopa 1 000 vuotta vanha mui­nais­hau­ta asei­neen ja ko­rui­neen – so­ta­vai­na­jien etsijä teki sat­tu­mal­ta löydön, joka toi Mu­seo­vi­ras­ton tut­ki­jat no­peas­ti pai­kal­le - 29.8.2020 Lapin Kansa

kuva Jussi Leinonen

Savukosken Sotataipaleen rautakautinen hautalöytö on jo pelkästään sijaintinsa puolesta poikkeuksellinen. Näin pohjoisesta ei tiettävästi tunneta muita viikinkiajan (800-1050 jKr.) lopulle ajoittuvia polttohautoja Suomen alueella. Haudan löytäneiden metallinilmaisinharrastajien toiminta oli myös esimerkillistä: esineitä ei nostettu maasta, vaan ne valokuvattin paikallaan ja peitettiin uudelleen. Tämän jälkeen löydöstä ilmoitettiin museoviranomaisille viipymättä eikä löydön ympäristöä alettu kaivella lisälöytöjen kiilto silmissä. Aivan käsittämättömän hienoa toimintaa!
Löytöpaikan arkeologisissa kaivauksissa paikalta löydettiin näiden jo tiedossa olleiden esineiden (kirves, tulusrauta ja 5 nuolenkärkeä) lisäksi kolme muuta nuolenkärkeä sekä raudasta valmistettua ketjua, pronssinen vyönsolki sekä kaunis pieni veitsi. Myös palanutta ja pieniksi paloiksi murskaantunutta luuta tuli esineiden yhteydestä melko runsaasti. Luut on tarkoitus analysoida mahdollisimman pian ja niistä on tarkoitus teettää C14-ajoitus.

Museovirasto Arkeologiset kenttäpalvelut Kunnia löydöstä ja esimerkillisen eettisestä metallinilmaisinharrastustoiminnasta kuuluu Etsintäryhmä Kelsinkäiselle.

DNA-testit kertovat: Olemme maahanmuuttajien jälkeläisiä – Näin ihmiskunnan vaellus eteni - APU Artikkelit 2020

DNA-testit kertovat esivanhempiemme kiinnostavasta matkasta Suomeen. Ne paljastavat myös sen, että kaikki maailman ihmiset ovat biologisesti sukua keskenään.

Teksti Marja Pirttivaara

Kuvat Getty Images, Tanja Pellikka

Ihmiskunnan menneisyyttä on määritellyt jatkuva liikkuminen. Ihmisryhmät ovat siirtyneet paikasta toiseen, vapaaehtoisesti tai pakon edessä. Ihmiskunnan alkukoti on nykyisen tieteellisen tutkimuksen perusteella ollut Afrikassa. Modernin ihmisen, Homo sapiensin, tarina alkoi noin 200 000–300 000 vuotta sitten. Ihmiset ovat lähteneet levittäytymään ympäri maapalloa Afrikasta. Aiemmin lähtö ajoitettiin tapahtuneeksi noin 60 000 vuotta sitten. Tämän hetken käsitys on, että Homo sapiens lähti liikkeelle Afrikasta jo aiemmin.

Kreikasta löydettiin 210 000 vuotta vanha kallo, jonka löytyminen muutti käsitystä ihmiskunnan liikkumisesta. Voi toki olla, että kyseessä on satunnainen löytö eikä merkki isojen ihmisryhmien liikkeellelähdöstä.

Vuonna 1974 Etiopiasta löydettiin Australopithecus afarensis -yksilö Lucy, joka eli noin 3,2 miljoonaa vuotta sitten. Kuva: CC BY 2.5

Suomalaisuusgeeniä ei ole

Kaikki ihmiset ovat biologisesti sukua keskenään. Ihmisen genomin eli perimän selvittäminen ja nykyaikainen genomitutkimus ovat osoittaneet, että eri ihmisten DNA eroaa toisistaan häviävän vähän, vain noin 0,1 prosentin verran. Oppi ihmisroduista onkin päätynyt romukoppaan. Biologian näkökulmasta ihmisten erot ovat niin pieniä, että ei voida puhua ihmisroduista. Ei ollut kertarysäysmuuttoa Volgan mutkasta, niin kuin on opetettu. Rotu on Tieteen termipankin mukaan ”lajin sisäinen tietynlaisen pysyvän muuntelun luonnehtima yksilöjoukko”, ja rotuja ei siis ihmiskunnasta löydy. Ihmisten ulkonäön erilaisuus johtuu perimästä ja perimän vaihteluista, mutaatioista. Toki oma vaikutuksensa esimerkiksi pituuteen tai painoon on myös ympäristöllä ja ihmisen omilla valinnoilla sekä sattumalla. Ilman perimässä tapahtuneita mutaatioita olisimme kuin toistemme klooneja. Erityisesti suomalaisten osalta on hyödyllistä ymmärtää, että olemme kaikki maahanmuuttajien jälkeläisiä jääkauden jälkeisten noin 10 000 vuoden ajalta. Vuosituhansien asutushistoria on tuonut tänne DNA:ta joka suunnalta, eli suomalaisten DNA on melkoinen sekoitus. Monelle suomalaiselle etnisyysanalyysin tulos on sata prosenttia suomalaisuutta. Suomalaisuus ei kuitenkaan määräydy geeneistä eikä DNA:sta, ei ole suomalaisuusgeeniä.

Näin Suomeen saavuttiin – Mieslinjan tulosuunnat

Noin 60 % suomalaismiehistä kuuluu haploryhmään N (”Niilon poikia”). Heidän esi-isänsä tulivat lähi-idästä ja Kiinasta Siperian kautta Suomeen.

Noin 29 % suomalaismiehistä taas kuuluu haploryhmään I (”Iivarin poikia”). Linja lähti Balkanilta 25–30 000 vuotta sitten, siirtyi länteen ja sitten pohjoiseen, kun ilmasto lämpeni ja jään reuna pakeni. Suomalaiset kuuluvat haploryhmään I1, joka syntyi oletettavasti Pohjois-Ranskassa.

Varhaisin miesten Y-kromosomin haploryhmä oli haploryhmä A, jota pidetään yli 50000 vuotta vanhana. Euroopan väestössä on melko nuoria haploryhmiä, jotka ovat kehittyneet Afrikan ulkopuolella. Noin 98 % Suomen nykymiehistä kuuluu johonkin Suomen neljästä yleisimmästä haploryhmästä N, I, R1a ja R1b. Lähde: Robert Gabel

Suomi asutettiin jääkauden jälkeen

Suomen asuttaminen alkoi viimeisen jääkauden päättymisen jälkeen 10 000–11 000 vuotta sitten. Kun jäät hävisivät, ihmiset pystyivät muuttamaan nykyisen Suomen tienoille, niille alueille, jotka eivät olleet veden peitossa ja jotka olivat riittävän asumiskelpoisia. Ei ole tiedossa, keitä nuo jääkauden jälkeen nyky-Suomen tienoille saapuneet ensimmäiset asukkaat olivat tai mitä kieltä he puhuivat. Maaperämme on sen verran hapanta, että tuhansia vuosia vanhoja arkeologisia luulöytöjä tuskin on odotettavissa. Lisäksi polttohautaus oli yleistä pakanuuden ajalla, ja vasta kristinusko toi mukanaan ruumiin hautaamisen hautaan. Muinais-DNA-tutkimusten jokeriksi voi osoittautua purupihka. Nyky-Suomen alueen muuttoliike on ollut aaltomaista, ja aikojen kuluessa tänne on saapunut ihmisiä eri suunnilta. Ei ollut isoa kansainvaellusta ja kertarysäysmuuttoa Volgan mutkasta, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten kouluissa opetettiin. Lisäksi nyky-Suomen alueen vuosituhantiseen asutushistoriaan mahtuu erinäisiä geneettisiä pullonkauloja. On ollut sotia, nälänhätää, luonnonkatastrofeja, ja kun ihmiset ovat lähteneet liikkeelle, tilalle on ehkä tullut uusia ihmisryhmiä. Aika ennen tuota viimeistä jäätiköitymistä ja jääkautta kiehtoo edelleen monia, niin tavallisia ihmisiä kuin tutkijoitakin.

Karijoen Susiluola. Kuva: Roquai / Public Domain

Karijoen Susiluolaa on pidetty mahdollisena paleoliittisena eli vanhan kivikauden asuinpaikkana.

Joidenkin teorioiden mukaan luolassa olisi elänyt neandertalinihmisiä kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Nykytutkimuksen mukaan tämä johtopäätös on erittäin kiistanalainen eikä todennäköisesti pidä paikkaansa. Täyttä varmuutta tuskin saadaan koskaan, luolasta tuskin löytyy riittävästi todisteita suuntaan tai toiseen. Luola jääköön omaan rauhaansa, kiehtovaksi kulttuuriperintökohteeksi ja tarinoiden lähteeksi.

Neandertalinihmisen sukua

Me kaikki olemme myös sukua neandertalinihmiselle. Nykyihmisen ja neandertalinihmisen esivanhemmat ovat haarautuneet evoluutiopuussa jo 700 000–800 000 vuotta sitten.

Tämän hyvin kaukaisen yhteyden lisäksi meillä kaikilla, joilla on ei-afrikkalaiset juuret, on merkkejä tuoreemmasta sukuyhteydestä – noin 70 000 vuotta sitten – Homo sapiensin ja neandertalinihmisen välillä.

Tästä tuoreemmasta yhteydestä johtuen ihmisillä, joilla on ei-afrikkalaiset sukujuuret, on noin 2–4 prosenttia neandertalinihmisen DNA:ta, joka kiertää edelleen sukupolvesta toiseen. Se on osa väestöpohjaamme liittyvää DNA:ta. Neandertalin DNA:n lisäksi ihmisiltä löytyy myös esimerkiksi merkkejä denisovanihmisen DNA:sta. Neandertalinihminen ja denisovanihminen ovat kuolleet sukupuuttoon, eikä esimerkiksi heidän isä- tai äitilinjaisia jälkeläisiään lymyä nykyisessä ihmiskunnassa, kaikki isä- ja äitilinjat ovat Homo sapiens -linjoja.

Neandertalinihmisen kallo, mahdollisesti H heidelbergensis, Valencian esihistoriallinen museo. Kuva: Dorieo CC BY-SA 4.0

Jako itään ja länteen

Suomessa näkyy geneettinen itä-länsijako. Taustalla on väestön liikkuminen vuosituhansien kuluessa.

Sattumalta geneettinen jako noudattelee suurin piirtein vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Raja ei toki ole syynä geneettiseen eroon, eikä geneettinen ero syynä Pähkinäsaaren rauhan rajaan. Geneettinen itä-länsijako näkyy ennen kaikkea autosomaaliDNA:ssa. On syytä muistaa, että autosomaaliDNA ei pidä sisällään sen paremmin Y-kromosomin DNA:ta kuin mitokondrio-DNA:ta. Isälinjat ja äitilinjat eivät kuljeta mukanaan autosomaali-DNA:ta. 

Suomalaisten genomidatassa on erotettavissa myös esimerkiksi itäinen migraatio etelämmästä nykyisen Etelä-Savon suunnalta pohjoisemmaksi. Lähtijäjoukot ovat olleet sangen pieniä, joten väestöpohjassa näkyy geneettinen perustajailmiö. Etnisyyttä osoittaviin prosenttiosuuksiin on syytä suhtautua tyynesti. Rannikolla Viipurista Ouluun ja vesireittien varrella puolestaan DNA:ssamme näkyy Itämeren merenkulun ja kaupankäynnin vaikutukset. Monilla on ruotsalaisia tai balttilaisia esivanhempia.

Geneettisen sukututkimuksen etäserkkutesteissä länsisuomalaisilla on tyypillisesti vähemmän etäserkkuja kuin itäsuomalaisilla, koska väestöpohja on tavallaan suurempi sekoitus, väestöpohjan DNA:ssa on mukana jälkiä esimerkiksi merenkulkijoista. Erityisesti savolaistaustaisilla on paljon etäserkkuja, niin suomalaisia kuin metsäsuomalaisten jälkeläisiä Ruotsissa ja Yhdysvalloissa.

Suomalaisten biologiset isälinjat ovat tulleet idästä ja äitilinjat puolestaan enempi lännestä.

Isälinjoissa noin 60 prosenttia suomalaisista miehistä on ”Niilon poikia” eli edustavat Y-DNA-haploryhmää. Lisäksi Suomessa on miehillä erityisesti Y-DNA I1- ja R-haploryhmää.

Suomalaisista naisista ja miehistä noin 40 prosenttia on puolestaan äitilinjaisesti ”Helenan tyttäriä ja poikia” eli edustavat mtDNA H-haploryhmää, sama prosenttiluku kuin muutenkin Euroopassa. H-haploryhmä on tullut Eurooppaan Iberian niemimaan kautta.

Suomi jakautuu geneettisesti kahtia

Jakolinja. Ryhmittelemällä yksilöt kahteen ryhmään genomitiedon perusteella nähdään jako itäiseen (sininen) ja läntiseen (punainen) ryhmään. Lisäksi yksilöt, jotka eivät vahvasti kuulu pelkästään jompaankumpaan ryhmistä, on väritetty keltaisella.

Mukaan valittujen yksilöiden molemmat vanhemmat ovat syntyneet lähellä toisiaan. Vanhempien syntymäaikojen perusteella päättelemme, että kuvattu geneettinen rakenne edustaa ennen 1950-lukua vallinnutta tilannetta. Pähkinäsaaren rauhan oletettu raja näkyy kartalla vihreänä viivana. 

Kirjoitetun historian mukaan Itä- ja Pohjois-Suomen pysyvä, ympärivuotinen asutus vahvistui vasta 1500-luvun puolivälissä, kun uudisasukasryhmiä erityisesti Etelä-Savosta muutti pohjoisemmaksi.

Kartasta huomaamme, että Etelä-Savo on ainoa vanhemman asutuksen alue, joka geneettisesti kuuluu itäiseen ryhmään. Tämä havainto voi tukea sitä, että uudisasukkaita itään ja pohjoiseen muutti paljolti juuri Etelä-Savosta. Kartalla näkyy myös Suomen asutushistorian vanhemman (kartassa tummemmalla) ja nuoremman (kartassa vaaleammalla) asutuksen raja.

Etelä-Savo on ainoita vanhemman asutuksen alueita, joilla geneettisesti itäinen populaatio on selvästi vallitseva.

Kuvalähde: FIMM, HY & Finriski, THL

Muinais-DNA:ta vesikalmistosta

Muinaisten aikojen ihmisistä ja elämästä voidaan saada tietoa muinais-DNA:n avulla.

Arkeologisista ihmisten ja muiden elollisten näytteistä voidaan eristää DNA, joka alkaa hajota ja myös muuttaa muotoaan heti kuoleman jälkeen. Näytteisiin on voinut päätyä ympäristöstä muuta DNA:ta eli ne ovat voineet ja voivat kontaminoitua vielä laboratoriossakin.

Muinais-DNA-testit tehdäänkin erikoislaboratorioissa, joiden henkilökunta on pukeutunut suojapukuihin. Suomen ensimmäiset muinais-DNA-testitulokset saatiin Levänluhdan vesikalmistoon haudatuista henkilöistä.

Leväluhdan muinaisjäännökset Isossakyrössä. Kuva: Kaj Höglund CC BY-SA 4.0

Testeissä saatiin kolmen haudatun naisen DNA-tuloksia, muun muassa äitilinjainen mtDNA. Näitä tuloksia verrattiin muihin lähialueiden ihmisten DNA-tuloksiin.

Tulokset osoittavat, että näillä Levänluhdan kalmistosta löytyneillä rautakauden asukkailla on geneettisiä yhteyksiä niin saamelaisiin kuin Siperian suuntaan.

Muinais-DNA-tutkimuksien jokeriksi voi osoittautua purupihka, jota muinaiset ihmiset ovat syystä tai toisesta pureksineet, ehkä purukumin tapaan tai saadakseen tehtyä ”sinitarraa”.

Periaatteessa purupihkasta voitaisiin määrittää sitä pureskelleen ihmisen DNA. Valitettavasti Suomesta löytyneitä purupihkanäytteitä ei ole ainakaan vielä ryhdytty testaamaan.

Sekoitusanalyysit

Tutkijat ovat kehittäneet DNA-testitulosten etnisyysanalyyseja varten tieteellisiä menetelmiä, joilla arvioidaan sekoitusta. Menetelmistä käytetään nimitystä sekoitus- eli Admixture-analyysit. Analysoitavaa autosomaali-DNA:ta verrataan vertailuväestöryhmien DNA-testituloksiin. Vertailuväestön tuloksista on etsitty kullekin vertailuväestöryhmälle tyypillisiä DNA-ryhmittymiä.

Monimutkaisten tietokonealgoritmien avulla määritetään, miten tutkittava autosomaali-DNA on rakennettavissa näistä vertailupalikoista, minkälainen vertailusekoitus kuvaa parhaiten tutkittavaa DNA:ta. Eli yksinkertaistetusti: minkälaisia prosenttiosuuksia vertailuryhmien DNA:ta pitää ottaa, että saadaan tutkittavan DNA. Sekoitusanalyysin vertailuväestöryhminä käytetään niin nykyihmisten genomidataa kuin muinais-DNA:takin. Väestöryhmien valinnalla on iso merkitys analyysin tulosten kannalta. Jos vertailuryhmissä on mukana kovin vähän yksilöitä tai he edustavat itse asiassa muuta kuin ajateltua ryhmää, sekoitusanalyysi voi mennä pieleen. Jos tutkittava ja vertailuryhmät ovat kovin kaukana toisistaan, algoritmit saattavat kyllä antaa tuloksia, mutta etnisyystulosten osuvuus on heikko.

Sukupolvien välillä tapahtuu genomien uudelleenjärjestely

Kuvassa näkyy 3 sukupolvea: 4 isovanhempaa (ylin taso), 2 vanhempaa (keskitaso) ja jälkeläinen (alin taso). Kunkin yksilön sisällä näkyy tietyn genomin pätkän pituudelta kyseisen yksilön kaksi genomia.

Isovanhempien kukin genomi on väritetty omalla värillään.

Vanhemmat perivät isovanhemmilta pätkittäin uudelleenjärjestellyn genomin: esimerkiksi vanhempi V perii isovanhemmalta I1 sekoituksen sekä vaaleansinistä että tummansinistä genomia.

Vastaavasti uudelleenjärjestelyn tuloksena jälkeläinen J perii vanhemmalta V genomin, jossa on pätkiä kaikista neljästä isovanhempien I1 ja I2 genomista.

Mitä kaukaisempien esivanhempien suhteen jälkeläisen genomien väritys tehtäisiin, sen lyhempiä yhtenäisiä genomin pätkiä ja värikkäämpiä genomeja jälkeläisellä havaittaisiin. Kuva: Sini Kerminen, lisenssi: CC-BY 4.0

Eurooppalaiset lähtöisin kolmesta muinaisesta väestöstä

Suomalaiset ovat usein mukana vertailuryhmissä. Syykin on ymmärrettävä. Suomalaisten DNA:ta on tutkittu paljon ja dataa on hyvin saatavilla, ja lisäksi suomalaisten DNA on keskimäärin sen verran omalaatuista, että se sopii sekoitusanalyysien vertailuryhmäksi.

Eurooppalaisten etnisyyttä on analysoitu muun muassa käyttäen muinaisten väestöjen DNA:ta sekoitusanalyysien vertailupohjana.

Viitisen vuotta sitten Nature-lehdessä ilmestyneen julkaisun mukaan nykyeurooppalaiset ovat sekoitusanalyysien perusteella taustaltaan pääsääntöisesti kolmen muinaisen väestön jälkeläisiä.

Varsinaisen julkaisun laajassa liitteestä löytyy mielenkiintoinen yksityiskohta: muun muassa suomalaiset eivät kuitenkaan oikein istu tähän sekoitusmalliin, vaikka eurooppalaisia ollaankin.

Algoritmilaskelmissa käytetyillä vertailuväestöryhmillä on väliä, kaikkia ei saada sopimaan samaan muottiin. Ja tärkeiden tieteellisten genomitietojulkaisut kannattaa lukea huolella, liitemateriaalit mukaan lukien.

Etnisyysarviot ovat suuntaa-antavia

DNA-tutkimus kytkeytyy vahvasti tilastotieteeseen ja todennäköisyyksiin. Niinpä esimerkiksi sekoitusanalyysien antamat etnisyysarviot ovat suuntaa-antavia, ei mitään ”halki poikki ja pinoon” -tietoa. Geneettinen sukututkimus on saanut alkunsa tiiviissä yhteistyössä genetiikan, genomiikan ja bioinformatiikan huippututkijoiden kanssa, ja se yhteistyö jatkuu edelleen.

Niinpä ei ole ihme, että kaupalliset DNA-testifirmat tarjoavat asiakkailleen myös autosomaali-DNA-testituloksiin perustuen etnisyysanalyysituloksia. Firmat käyttävät samoja Admixture-menetelmiä kuin huippututkijat. Eri firmat käyttävät etnisyysanalyyseissaan hieman erilaisia vertailuryhmiä, ja algoritmeissakin voi olla eroja. Tämä tarkoittaa sitä, että sama ihminen voi saada eri firmoista erilaisia etnisyystuloksia. Kun ymmärtää etnisyysanalyysien tieteellisen taustan ja metodologian, ymmärtää etnisyysanalyysien suuntaa-antavan luonteen. Admixture-analyysien taustalla on selkeästi kovan tason tieteelliset menetelmät, joten astrologiaan niitä on turha verrata.

Miksi DNA-testissäni näkyy inuiitteja, eskimoita ja intiaaneja?

Näin luet testiä: Geneettisen sukututkimuksen etnisyysarvioiden vertailuväestöryhmissä on yleensä mukana myös eksoottisempia ryhmiä kuten inuiitit, eskimot, Amerikan alkuperäisväestö, papualaiset ja niin edelleen. Sangen monella suomalaisella tuloksissa näkyy näitä väestöryhmiä. Kyse on silloin hyvin todennäköisesti siitä, että meidän väestöpohjassamme, autosomaali-DNA:ssa, tuntuu edelleen pitkän idänreitin vaikutus.

Käytännöllisesti katsoen jokaisella, jolla on suomalaisjuuret, on esivanhemmissa myös Siperian ja Aasian suunnalla eläneitä ihmisiä. Kyse ei ole N-miesten Y-kromosomista vaan autosomaali-DNA:sta, jota tulee kaikilta esivanhemmilta.

Esimerkiksi Amerikan alkuperäisväestön reitti Afrikasta Amerikan mantereelle on kulkenut Beringinsalmen kautta. Se tarkoittaa, että suomalaisten ja Amerikan alkuperäisväestön esivanhempia on voinut elellä samoilla paikoilla Aasiassa. Lapsia on syntynyt, ja kyseiselle muinaiselle väestöryhmälle on saattanut ehtiä muodostua erottuvia DNA:n pätkiä, jotka ovat edelleen osa väestöpohjamme DNA:ta. Samansuuntaisesti on todennäköisesti tapahtunut inuiittien ja eskimojen esivanhempien kanssa. Äärimmäisen harvalla meistä suomalaisista on Amerikan mantereella elänyt alkuperäisväestön edustaja esivanhemmissa, ennemmin kannattaa tähyillä Aasian ja Siperian suuntaan.

Suomalaisella etnisyydessä usen vilahtava Skotlanti, Wales tai Irlanti voi selittyä viikinkiretkillä. Pohjois-Eurooppaa ja Iso-Britanniaa yhdistää viikingit, ja heiltä peräisin olevaa DNA:ta löytyy kummakin suunnalta. Toki osalla suomalaisista on skottilaisia, walesilaisia ja irlantilaisia esivanhempia, eli sekin mahdollisuus kannattaa ottaa huomioon.

Sur­sil­lin su­ku­sel­vi­tys on suu­rel­ta osin vain tarua – Ruot­sis­ta Suomeen tullut suku on poik­keus vain siinä mie­les­sä, että sitä on tut­kit­tu laa­jas­ti ja kauan - KALEVA 24.11.2019

Ruotsista Suomeen tullut suku on poikkeus vain siinä mielessä, että sitä on tutkittu laajasti ja kauan.

Ruotsalaisen Östen Sursillin seitsemän tyttären kerrotaan olevan esiäiti jopa puolelle miljoonalle suomalaiselle. Moni muistaakin mainita olevansa Sursillin kautta sukua niin Topeliukselle kuin Sibeliukselle sekä monelle nykyjulkkikselle. 

Hiljattain Kalevan arkistosta verkkolehden sivulle nostettu kymmenen vuoden takainen juttu Sursillin suvusta tehtiin aikana, jolloin sukua ei oltu tutkittu perusteellisesti, luotettaviin lähteisiin tukeutuen.

Sittemmin on selvinnyt, että monet suvusta esitetyt väitteet ovat vain kiehtovaa tarua.

Historiantutkija Tiina Miettinen selvitti Sursillien juuria Ruotsin valtionarkistossa muutama vuosi sitten. Hän hämmästelee, miksi kukaan ei ollut tehnyt niin aikaisemmin, vaikka Sursilleistä on kirjoitettu valtavasti artikkeleja.

Sursillien kantaisäksi mainitaan 1500-luvun alussa Ruotsin Tegin kylässä asunut Erik Ångerman. Hänen poikansa Östen muutti Suomeen. Hänen on kerrottu olleen valtiopäivämies.

– Mistään ei löydy tietoa, jonka mukaan Östen olisi ollut valtiopäivämies. Todennäköisesti hänet on sekoitettu uumajalaiseen Östen Nilsinpoikaan. Sursillit eli Ångermanit olivat tavallisia talonpoikia.

Ångermanin kerrotaan saaneen liikanimen Sursill myytyään kuninkaan armeijalle suuren erän hapansilakkaa. Tämäkin tieto näyttää olevan tarua.

– Nimi Sursill ei ollut koskaan säännöllisessä käytössä. Se mainitaan ensi kertaa 1635 Pietarsaaren karjaveroluettelossa, josta löytyy kappalainen Ericus Sursill, joka on kantaisän Erik Ångermanin tyttärenpoika. Suvussa kyllä tehtiin silakkakauppaa jo 1580-luvulta. Sursill-nimi levisi sukututkimuksiin ilmeisesti Turun piispan Johannes Terseruksen kirjoituksista 1660-luvulla.

Miettisen mukaan Sursillien suku on poikkeus vain siinä mielessä, että sitä on tutkittua laajasti ja kauan.

– Tämä sukuselvitys yhdisti aikanaan sen ajan sivistyneistöä ja oli siksi heille tärkeä. On kuitenkin niin, että minkä tahansa 1500-luvulla eläneen pariskunnan geenejä löytyy nykyään suunnilleen yhtä laajasti kuin Sursillien geenejä.

Miettinen on saanut Sursill-selvityksestään kiitosta monelta sukututkijalta, jotka olivat ihmetelleet sukutietojen ristiriitaisuuksia.

– Kukaan ei ole kiistänyt esittämiäni tietoja eikä moittinut suvun tarinan latistamisesta. Tuskinpa kenellekään enää on kovin tärkeää, oliko 500 vuotta sitten elänyt esi-isä valtiopäivämies vai ei ja myikö hän hapansilakkaa Kustaa Vaasan armeijalle.

Petri Hakkarainen

Tiina Miettinen: ”Sursill-suvun alkupolvet Uumajassa ja Pohjanmaalla". Genos 1/2017.

Kaivos uhkaa tuhota 10 000 vuotta vanhat asuinpaikat – muinaisjäänteet tutkitaan kaivosyhtiön laskuun vuosituhannen laajimmissa kaivauksissa - YLE 26.8.2019

Kaivaukset Savukosken Soklin kivikautisilla asuinpaikoilla voivat tuoda merkittävää uutta tietoa Suomen asutushistoriasta.

Savukosken Soklista löytyneessä keraamisen astian kappaleessa näkyy töyhtömäisiä asbestikuituja. Ne voivat antaa tutkijoille arvokkaita vinkkejä siitä, mistä esihistoriallinen asutus on Lappiin tullut.Antti Mikkola / Yle

– Nämä ovat palanutta kalan luuta, oletettavasti kallosta, ja tämä tupsu tässä keramiikanpalassa on asbestia, sanoo Museoviraston arkeologisten kenttäpalveluiden tutkija Vesa Laulumaa.

Hän pitää hyppysissään ruskeaa pientä esinettä, joka viimeksi on ollut jonkun kädessä arviolta noin 3 000 vuotta sitten.

Vesa Laulumaa johtaa kaivauksia Itä-Lapissa, Savukosken Soklissa. Menossa ovat laajimmat esihistoriallisen ajan kaivaukset tällä vuosituhannella. Yleensä suuria kaivauksia on tehty kaupunkiarkeologisilla kohteilla, jotka ovat historialliselta ajalta.

Savukosken Soklissa tutkittavat kohteet ovat pääosin kivikaudelta ja sen jälkeiseltä varhaismetallikaudelta, noin 8000–9000 vuoden takaa.

Tämä on jäljellä kalasta, jonka kivikauden ihminen pyydysti ja paistoi ruoaksi. Vesa Laulumaan kädellä on ilmeisesti kalan kallon osia. Onneksi kivikauden ihminen nakkasi pään tuleen, sillä muutoin nämäkin luut olisivat jo kadonneet Suomen happamaan maaperään. Talvella tutkimuksissa selviää, mikä kala on ollut kyseessä.Pia Tuukkanen / Yle

Kaivausten myötä toivotaan paljastuvan lisää tietoa heikosti tunnetusta Itä-Lapin esihistoriasta. Jo aiempien inventointien perusteella tiedetään, että Soklissa on ollut asutusta jo noin 10 000 vuotta sitten.

– Tätä vanhempaa asutusta on löytynyt Lapista vain Utsjoelta Vetsijärveltä, jossa sijaitsee tätä hieman vanhempi Sujalan asuinpaikka, Laulumaa kertoo.

Soklin kaivausten erikoisuutta lisää se, että niitä tehdään varsin laajalla alueella, jolloin syntyy entistä parempi kokonaiskuva esihistoriallisesta elämästä.

Kaivos tuhoaa muinaisjäänteet, mutta yhtiö maksaa kaivaukset

Tänä päivänä alue on norjalaisen lannoiteyhtiö Yaran kaivosvaraus. Yaran tarkoituksena on avata alueelle fosforikaivos. Muinaismuistolaki velvoittaa tutkimaan alueella olevat kohteet. Arviolta kaksi kesää kestävät kaivaukset maksaa Yara.

– Kaivausten kustannukset ovat satoja tuhansia euroja. Haluamme tehdä ne nyt, että kaikki on inventoitu siinä vaiheessa, kun alamme rakentaa alueelle esimerkiksi tiestöä, kertoo Soklin kaivoshankkeen johtaja Eero Hemming.

Museoviraston arkeologisten kenttäpalveluiden tutkija Marianna Niukkanen on tullut tutustumaan Soklin kaivauksiin ja pääsee samalla itsekin kaivamaan. Pia Tuukkanen / Yle

Koska kohteet tulevat tuhoutumaan mahdollisen kaivoksen louhinnan käynnistyttyä, on Yara hakenut kajoamislupaa. Lapin ELY-keskuksesta kerrotaan, että lupakäsittely on kesken. Parhaillaan on menossa maanomistajien kuuleminen.

Ilman kaivoksen rahoitusta ei Soklin arkeologisia kaivauksia olisi tehty, ainakaan nyt.

– Myös arkeologiset kaivaukset rikkovat muinaismuistot. Tässä saadaan kuitenkin niiden tarjoama tieto talteen, muistuttaa Vesa Laulumaa.

Toiveena löytää tietoa pioneeriasutuksen leviämisestä

Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut aloitti kaivaustutkimukset elokuun alussa. Tutkimukset kestävät syyskuun loppuun saakka ja ne todennäköisesti jatkuvat ensi kesänä.

Soklin vanhimmam asuinpaikan ikä on paljastunut palaneesta peuranluusta. Siitä on pystytty tekemään radiohiiliajoitus. Se kertoo, että peura on käyskennellyt Soklissa vain muutama sata vuotta sen jälkeen kun jäätikkö on vetäytynyt alueelta.

– Siinä ajassa tänne on ehtinyt tulla jo kasvillisuutta, jota peurat ovat seuranneet, ja peurojen perässä ihmiset, Laulumaa kertoo.

Se mistä ihmiset ovat Sokliin tulleet kiinnostaa tutkijoita erityisesti.

– Nykyään, kun ajetaan joka paikkaan autolla, tuntuu, että Sokli on todella syrjäinen paikka. Jääkauden väistyttyä tämä oli kuitenkin valtaväylien risteyksessä. Ensimmäiset ihmiset kulkivat alueelle jokia, järviä ja meriä pitkin, joten Sokli on ollut todellinen keskus, muistuttaa Laulumaa.

Tämä nuotio on sammunut jo tuhansia vuosia sitten. Museoviraston arkeologisten kenttäpalveluiden tutkija, arkeologi Vesa Laulumaa seisoo kivikauden ihmisen keittiössä. Pia Tuukkanen / Yle

Soklin alueen vanhinta asuinpaikka ei tänä vuonna vielä tutkita, sillä alueella riittää useita muitakin kohteita, jotka kartoitetaan ensin. Onhan Soklissa ollut asutusta ja kulkijoita yhtä mittaisesti tuon 10 000 vuoden ajan.

Kesällä kerätään vihjeet, joita talvella analysoidaan

Lapissa arkeologiseen tutkimukseen tuo omat haasteensa se, että kaikki löydöt sijaitsevat tyypillisesti noin 20 senttimetrin syvyydessä.

– Siihen on sitten pakkautunut noin 10 000 vuotta historiaa, mikä on aivan häkellyttävä juttu jo sinänsä, sanoo Museoviraston arkeologisten kenttäpalveluiden tutkija Vesa Laulumaa.

Museoviraston kaivauksia tehdään kohteessa, jossa 10 000 vuotta sitten lainehti suuri jääjärvi. Jäljellä on Loitsana-lampi.

Tänä kesänä kaivetaan lähempänä Loitsanan rantaa. Sieltä on löytynyt myös astianpalanen, jossa näkyvät hyvin selvästi asbestikuidut. Asbestia käytettiin vahvistamaan keraamisia astioita.

Asbestitupsut vaatimattoman näköisessä savipalassa voivat tarjota kiinnostavaa tietoa siitä, miten ihmiset ovat liikkuneet pohjoiseen tuhansia vuosia sitten.

Kvartsi-iskokset ja -esineet ovat varsin yleisiä kivikautisia löytöjä. Vesa Laulumaa pitää käsissään kvartsista kaavinta, jonka on tehnyt kivikauden ihminen Savukosken Soklissa. Reunassa näkyy ikään kuin nyrhintäjälkiä, kun hän on muotoillut kaavinta toisen kiven avulla.Pia Tuukkanen / Yle

– Toiveena on, että asbestista voisi tutkia, mistä se on lähtöisin. Etsimme vielä vahvistusta, mutta se näyttäisi olevan niin sanottua Lovozeron keramiikkaa, sanoo Laulumaa.

Keramiikka on nimetty nykyisen Venäjän alueella, Kuolan niemimaalla sijaitsevan asuinpaikan mukaan.

Suomessa asbestia on luonnossa ainakin Tuusniemellä Pohjois-Savossa, jossa oli Euroopan suurin asbestikaivos 1904–1975. Samalta seudulta on aiemmin löydetty asbestikeramiikan palasia, jotka on ajoitettu kivikaudelle.

Syyskuun loppuun saakka kestävien kaivausten tuloksia aletaan analysoida talvella. Kaikki pienetkin kvartsikiteet ja astianpalat tutkitaan.

Helsinkiin matkustaa Soklista muun muassa minigrip-pussillinen maa-ainesta, jossa on hienonhienoja luusiruja. Näistä siruista pystytään laboratoriossa tutkimaan, mikä eläinlaji on ollut kyseessä ja milloin se on elänyt.

Museoviraston tavoitteena on jatkaa kaivauksia ensi kesänä.

--------------------

Arkeologiset kaivaukset Savukosken Soklissa alkaneet – kyseessä yksi suurimmista esihistoriallisten kohteiden kaivaushankkeista 2000-luvulla

15.08.2019 – Arkeologia, Arkeologiset kenttäpalvelut, Kulttuuriympäristö, Museovirasto

Museoviraston Arkeologiset kenttäpalvelut aloitti Savukosken Soklin kaivoshankealueella sijaitsevien arkeologisten kohteiden kaivaustutkimukset 6.8.2019. Tutkimukset kestävät syyskuun loppuun saakka ja ne todennäköisesti jatkuvat vuonna 2020.

Kyseessä on yksi suurimmista esihistoriallisten kohteiden kaivaushankkeista tällä vuosituhannella. Yleensä isompia kaivauksia on tehty kaupunkiarkeologisilla kohteilla, mutta nyt tarjoutuu kaivoshankkeen myötä tilaisuus saada lisää tietoa hieman heikosti tunnetusta Itä-Lapin esihistoriasta.  

Tutkimusten kustannuksista vastaa Yara Suomi Oy, joka on tänä vuonna käynnistänyt Soklin kaivoshankkeen teknis-taloudelliset selvitykset.  

Ensi vaiheessa kaivauksia tehdään 12 muinaisjäännöksellä, jotka ovat lähinnä kivi- ja varhaismetallikautisia asuinpaikkoja ja pyyntikuoppakohteita. Kohteet ovat löytyneet alueella aiemmin tehdyissä arkeologisissa inventoinneissa. Tutkittavien kohteiden joukossa on mm. yksi Lapin vanhimmista kivikautisista asuinpaikoista, joka on vuoden 2013 inventoinnissa saatujen ajoitustulosten perusteella noin 10 000 vuoden ikäinen. Osa kohteista tutkitaan kokonaan jo tänä vuonna ja osassa kohteista tehdään vielä koekaivauksia niiden laajuuden määrittämiseksi. Löytömateriaalin odotetaan koostuvan pääosin kvartsiesineistä ja -iskoksista, palaneesta luusta ja varhaismetallikautisesta keramiikasta. Palaneiden luiden osteologisella analyysillä saadaan selville mitä riistaa hyödynnettiin ja maanäytteitä analysoimalla yritetään saada tietoa mm. hyötykasveista. Radiohiiliajoituksia voidaan tehdä palaneesta luusta ja tulisijojen puuhiilestä.  

Soklin tutkimuksia johtavat Museoviraston Arkeologisten kenttäpalveluiden tutkijat Vesa Laulumaa ja Johanna Seppä, heidän apunaan on tänä vuonna neljä apulaistutkijaa ja kymmenen kaivausapulaista, jotka ovat pääasiassa arkeologian opiskelijoita eri puolilta Suomea.  

Laulumaa ja Seppä odottavat innolla minkälaisia tutkimustuloksia alkaneesta projektista tullaan saamaan. Vesa Laulumaa painottaa, että vaikka Sokli vaikuttaa nykyisin olevan syrjässä, sen sijainti on vedenjakaja-alueella, jonka kautta yhteydet idän ja lännen välillä ovat kulkeneet tuhansien vuosien ajan. Vesistöt ovat yhdistäneet Vienanmeren ja Barentsinmeren alueet Pohjanlahteen, merkkinä yhteyksistä on mm. varhaismetallikautinen Lovozero-tyypin keramiikka, jota on löydetty Pohjois-Suomesta ja Luoteis-Venäjältä. Ehkä kaikkein suurin jännityksen aihe on, saadaanko lisää tietoa Suomen jääkauden jälkeisen pioneeriasutuksen vaiheista.  

Lisätietoja tutkimuksista antavat
Vesa Laulumaa, vesa.laulumaa@museovirasto.fi, p. 0295 33 6283
Johanna Seppä, johanna.seppa@museovirasto.fi, p. 0295 33 6205

Stalinin ”suomalaisarmeijan” viimeinen sotilas Walfred Anderson, 100: ”Sanottiin, että tulette sitten Helsingin kautta kotiin” - IS 24.3.2019

Walfred Anderson, 100, lienee viimeinen elossa oleva ”Suomen kansanarmeijan” sotilas. Stalinin luoman armeijan piti marssia Helsinkiin talvisodan kuvitellun pikavoiton kunniaksi.

On kirpeä pakkaspäivä Tyrnävällä Oulun kupeessa. Idyllisen punaisen paritalon pihalla on rauhallista, mutta sisällä asunnossa numero 1 on meneillään täysi ”liikekannallepano”.

100-vuotias Waldfred Anderson on parhaillaan toipumassa sitkeästä keuhkokuumeesta, joka vei miehen jopa muutamaksi viikoksi sairaalaan. Kun vihdoin koitti kotiin pääsyn aika, Anderson aloitti kuntokuurin neljän seinän sisällä.

– Katsokaapas, tänäänkin on tullut mittariin jo yli kolmetuhatta askelta. Monena päivänä menee rikki jopa kuusituhatta, Anderson myhäilee ja kaivaa taskustaan esiin askelmittarin.

– Tässä asunnon sisällä minä kierrän, keittiönpöydän ympäri kävelen. Ei näillä keleillä eikä jaloilla voi mennä tuonne ulos, mutta onnistuu se kuntoilu tässäkin, mies tuumii niin täynnä positiivista energiaa, että moni seitsenkymppinenkin saattaisi olla kateellinen.

Walfred Andersonin elämäntarina on monella tapaa poikkeuksellinen jo siksi, että harva mies nykyaikanakaan saavuttaa sadan vuoden ikää. Mutta millaisen elämän jälkeen hän onkaan yhä elossa!

Takana on syntymä ja teininuoruus Yhdysvalloissa, muutto supisuomalaisten vanhempien kanssa Neuvostoliittoon ”ihanneyhteiskuntaa rakentamaan” – ja sen jälkeen päätyminen Josif Stalinin pelinappulaksi. Ensin Otto Wille Kuusisen ”kansanarmeijan” sotilaaksi ja pian sen jälkeen työleirille Siperiaan.

Työleirillä Tsheljabinskin lähellä Anderson sairasti malarian ja palellutti varpaansa, kun hän joutui kaivamaan talvipakkasessa hautoja leirillä kuolleille vangeille.

Leiriltä hän pääsi lopulta pois juuri heikon terveydentilansa vuoksi ja säikäytti vapaudessa lääkärin, jonka luo hän pääsi hakeutumaan suhteiden avulla.

– Lääkäri sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin laihaa miestä, Anderson kuvailee.

Neuvostoliittoon Anderson joutui sen tavallisen 1930-luvun tarinan kautta.

Oli maailmanlaajuinen lama, ja Andersonin suomalaiset vanhemmat miettivät Yhdysvaltain Oregonissa sijaitsevassa Astoriassa kuumeisesti, mistä perheelle saisi elannon. Kunnes yllättäen pelastus tuntuikin löytyvän aivan vanhempien vanhan kotimaan kupeesta.

Andersonin isä ja äiti olivat molemmat muuttaneet Yhdysvaltoihin Suomesta, joten nyt paluu lähemmäs vanhoja kotiseutuja alkoi houkuttaa. Kaiken lisäksi kommunistiaatteen innoittamat värvärit kiersivät ahkerasti amerikansuomalaisten joukossa ja maalailivat heille neuvostoparatiisia, jossa riittäisi töitä kaikille.

– Työ oli vanhemmille se tärkein houkutin, aate tuli vasta siellä takana. Isä oli ehtinyt olla sitä ennen jo vuoden työttömänä, joten jotain oli pakko keksiä, Anderson muistelee.

Työn tärkeydestä kertoo jotain sekin, että isä Antti Jaara oli Yhdysvaltoihin muuttaessaan vaihtanut jo jopa perheen sukunimen Andersoniksi. A:lla pääsi aakkosissa kärkisijoille, ja se paransi roimasti työnsaantimahdollisuuksia hakulistoilla.

Walfred oli 13-vuotias, kun perhe saapui lopulta pitkän laivamatkan jälkeen Leningradiin syksyllä 1931. Laivamatkasta ei ole paljon mieleen jäänyt, mutta ensikosketuksen neuvostoihmisten arkeen hän muistaa yhä.

– Muistan ihmetelleeni, kun näin Leningradin kaduilla paljon virsujalkaisia ihmisiä. Ei ollut kunnon kenkiä.

Perhe pääsi asettumaan Karjalaan Kontupohjaan, jossa ensimmäinen asunto oli yksi huone keskeneräisessä parakissa. Alun ankeuden jälkeen kaikki vaikutti järjestyvän: vanhemmat saivat töitä, Walfred pääsi kouluun ja hänen seitsemän vuotta vanhemmasta Viljo-veljestään ryhdyttiin kouluttamaan ”poliittista työntekijää”.

– Hänen nimensäkin muutettiin Toivo Rantalaksi. Suunnitelma oli, että veli palaisi takaisin Yhdysvaltoihin poliittisen koulutuksen saaneena. Tarkkaan en tiedä, pitikö hänet lähettää sinne avoimesti vai vakoilijaksi, Anderson kertoo.

 

Mutta sitten kaikki muuttui. 1930-luvun puolivälin jälkeen ilmapiiri alkoi kiristyä, ja Stalin suhtautui kaikkiin suomensukuisiin epäluuloisesti. Andersonin äiti kuoli luonnollisen kuoleman, mutta isälle annettiin viiden vuoden vankileirituomio eikä hän palannut sieltä koskaan. Veljen Yhdysvaltoihin lähettäminen pantiin jäihin.

Myös Andersonin tulevan Eila-vaimon molemmat suomalaiset vanhemmat vangittiin, ja he katosivat iäksi. Ensin heidän väitettiin kuolleen tauteihin, mutta Stalinin kuoleman jälkeen teloitus myönnettiin ja heidän maineensa palautettiin.

 

Äidin molemmat vanhemmat oli ammuttu Karjalassa.

 

– Äidin molemmat vanhemmat oli ammuttu Karjalassa, Andersonin Elvi-tytär vahvistaa.

Talvisodan alkaessa marraskuussa 1939 Walfred oli 21-vuotias nuorukainen. Neuvostoviranomaisilta tuli kiireellinen käsky armeijaan, mutta sijoituspaikkana ei ollutkaan Puna-armeija, vaan ”Suomen kansan demokraattisen tasavallan kansanarmeija”.

Turha lienee sanoa, että Andersonin omaa mielipidettä värväykseen ei kyselty.

– Ei siitä olisi ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä. Totella piti.

Stalin oli kehittänyt nykyajan termejä käyttäen todellisen hybridijuonen, jossa Andersonin osana oli esittää aidon suomalaissotilaan roolia. Stalin perusti Suomelta vallatulle Terijoelle pikavauhtia Otto Wille Kuusisen johtaman valehallituksen, jonka Neuvostoliitto tunnusti oitis omaksi viralliseksi neuvottelukumppanikseen. Tämän jälkeen Kuusisen hallitus pyysi Neuvostoliitolta apua, mitä Neuvostoliitto ryhtyikin pommien muodossa antamaan.

Suomen ”kansanarmeijallekin” oli varattu oma tehtävänsä: kun Suomi olisi miehitetty, kansanarmeijan sotilaiden olisi pitänyt ottaa muodollinen valta Suomessa. Näin kaikki olisi yritetty saada näyttämään siltä, että kyseessä olisi ollut maan sisältä lähtenyt työläisten kapina ja vallansiirto kansanarmeijan käsiin olisi käynyt mukamas laillisesti.

Rivisotilaille ei paljon yksityiskohtia kerrottu, mutta jotain sentään. Kun Anderson lähetettiin ensin Murmanskiin ja sieltä Petsamoon, hänen ryhmälleen annettiin yksi tärkeä evästys.

 

Sanottiin, että tulette sitten Helsingin kautta takaisin kotiin.

 

– Sanottiin, että tulette sitten Helsingin kautta takaisin kotiin.

Varusteet Suomen kansanarmeijan sotilaille annettiin Leningradissa ennen komennusta pohjoiseen. Anderson muistaa, että sitä varten heidät vietiin Pushkiniin, jossa oli vanha tsaarien palatsi. Kansanarmeijan riveihin oli koottu kaikkia mahdollisia vähänkin suomalaisista käyviä nuoria miehiä: Yhdysvalloista muuttaneita suomalaispoikia Andersonin tapaan, Suomesta loikanneiden kommunistien jälkeläisiä, inkerinsuomalaisia ja karjalaisia.

Varusteiksi annettiin Puolan armeijan sotilailta sotasaaliiksi saatuja mantteleita, sillä suomalaisten kansanarmeijan piti erottua myös ulkoisesti Puna-armeijasta. Kaikki oli salamyhkäistä, eivätkä edes Pushkinissa majaansa pitäneet puna-armeijalaiset tajunneet, mistä oli kyse.

– He katselivat meitä ihmeissään ja puhuivat keskenään, että ”tuossa on suomalaisia sotavankeja, mutta miksi niillä on yhä aseet mukanaan?” Me ymmärsimme heidän puheensa, mutta emme sanoneet mitään.

Varsinainen Kuusisen armeijan sotaretki jäi Andersonin kohdalla lyhyeksi, sillä sota ehti loppua juuri ennen kuin heidän piti siirtyä lähemmäs rintamaa.

– Taisteluihin en joutunut ollenkaan. Jotain vartiointihommia meillä oli.

Kun jatkosota alkoi, Anderson työskenteli jo sähkömiehenä, missä tehtävissä hän hankki sittemmin koko loppuelämän elantonsa. Jatkosotaan Anderson ei enää suomalaistaustansa vuoksi kelvannut, joten hänet komennettiin Tsheljabinskin lähellä sijaitsevalle työleirille.

Jatkosodan päätyttyä Anderson anoi paluuta takaisin Karjalaan, ja vuonna 1946 perhe saikin muuttaa Sortavalaan erikoisluvalla. Artjomovskissa syntynyt Elvi-tytär oli silloin puolivuotias.

Vuonna 1968 Anderson pääsi ensimmäistä kertaa käymään isänsä kotimaassa Suomessa. Seuraavalla matkalla vuonna 1970 mukana oli myös Elvi-tytär. Matkojen järjestely oli hankalaa, sillä Neuvostoliiton viranomaiset suhtautuivat edelleen epäluuloisesti suomensukuisiin ja heidän kotiseutumatkoihinsa.

- Walfred Andersonilla on iso kirjo passeja: Venäjän, Yhdysvaltain, Neuvostoliiton ja Suomen.

Suomen-matkan jälkeen myös Anderson joutui KGB:n kuulusteluun. Upseeri halusi tietää, mikä Suomessa oli ollut erilaista, mikä oli jäänyt mieleen ja oliko Anderson joutunut allekirjoittamaan joitakin papereita.

– Sanoin, että jouduin allekirjoittamaan monia papereita, että sain viisumiasiat kuntoon. Suomesta sanoin, että siellä tuli vastaan paljon hymyileviä ihmisiä. Mitään salattavaa minulla ei ollut eikä hän sen enempää enää kysellyt.

Kun Neuvostoliitto hajosi, perheen mielessä alkoi elää toive Suomeen pääsystä. Ensimmäisen kerran asiaa yritettiin laittaa vireille jo 1993, mutta he pääsivät muuttamaan vasta vuonna 1998. Ongelmana oli muun muassa byrokratia, sillä eiväthän he kuuluneet inkerinsuomalaisten muuttojonoon – mutta missään ei ollut amerikansuomalaisille omaansa.

- Walfred Anderson tuli vanhempiensa mukana Yhdysvalloista Ruotsin kautta Leningradiin 1931. Talvisodassa hän joutui ”Suomen kansanarmeijan” riveissä Petsamoon. Jatkosodan aikana Anderson oli karkotettuna ja työleirillä Siperiassa.

Venäjän viranomaiset olivat haluttomia auttamaan ja pompottelivat perhettä luukulta luukulle. Elvi Andersonille sanottiin muun muassa, että hän voisi muuttaa Venäjältä pois vasta, jos joku Suomesta suostuu allekirjoittamaan paperin, että sitoutuu vastaamaan perheen kaikista kustannuksista.

Lopulta perhe pääsi ohittamaan inkerinsuomalaisten muuttojonon, ja Suomessa heitä odotti pääsy Tyrnävälle, josta Walfredin isä oli aikanaan lähtenyt Amerikan- ja Neuvostoliiton-seikkailuilleen. Muutossa auttoivat monet perheen sukulaiset ja nykyinen kansanedustaja Tapani Tölli, joka oli silloin Tyrnävän kunnanjohtaja.

Elämä Suomessa on maistunut Andersonille hyvin, ja myös Elvi-tytär on tyytyväinen. Elvin poika asuu niin ikään Suomessa, mutta vakavasti sairas Eila-äiti menehtyi vain kolme kuukautta Suomeen muuton jälkeen.

Eletty elämä on antanut Andersonille perspektiiviä katsella myös nykyisen Venäjän toimia, joista hänellä on hyvin suorasukaiset mielipiteet. Iltaisin hän lukee internetistä uutisia Venäjän tapahtumista, mutta tietolähteenä eivät ole Venäjän valtiolliset tiedotusvälineet vaan Yhdysvaltoihin muuttaneen shakkimestari Garri Kasparovin rahoittama Kasparov.ru-sivusto.

– Kasparovilla on vähän todenmukaisempaa tietoa kuin Putinilla, Anderson perustelee.

Anderson on seurannut tarkkaan myös Ukrainan sotaa ja Venäjän valtioon liitettyjä myrkytystapauksia.

Minä odotan vain, että Putin saa tuomionsa. Kyllä siinä on niin kiero mies.

Itä-Ukrainan ”kansandemokratioiden” perustaminen on kaiken lisäksi kuin samasta Moskovan työkalupakista, jonka juonet Anderson tuntee liiankin hyvin oman elämäntarinansa vuoksi.

– Venäjä haluaa Ukrainan takaisin. Se oli ennen Venäjän alla, vaikka silloin puhuttiin Neuvostoliitosta. Siitä siinä on kyse.

Oman elämänsä suhteen Andersonilla olisi vielä yksi toive, vaikka sen toteutuminen näyttää tässä vaiheessa aika epävarmalta. Hän ei kuitenkaan pelkää sanoa sitä ääneen.

– Minä odotan vain, että Putin saa tuomionsa. Kyllä siinä on niin kiero mies. Mutta en tiedä, elääkö hän niin kauan tai elänkö minä niin kauan.

Josif Stalinin luoma ”Suomen kansanarmeija” perustettiin virallisen ilmoituksen mukaan joulukuun alussa 1939, samalla kun Suomelta vallatulle Terijoelle muodostettiin Otto Wille Kuusisen propagandahallitus.

Neuvostoliitto oli kuitenkin aloittanut ”suomalaisarmeijan” kokoamisen jo kesällä 1939, Petroskoin yliopiston historian dosentti Irina Takala kertoi IS:lle.

Armeijaan väitetään kuuluneen jopa noin 25 000 sotilasta, mutta Takalan mukaan oikeampi luku on noin 18 000 miestä. Komentajana toimi Kuusisen nukkehallituksen puolustusministeri Akseli Anttila.

Kansanarmeijan sotilaiden tiedetään osallistuneen melko vähän talvisodan taisteluihin.

– Heitä säästettiin tarkoituksella taisteluilta, jotta he olisivat olleet valmiina siirtymään sodan päätteeksi Suomeen, Takala kertoo.

”Kansanarmeijan” sotilaita oli kuitenkin mukana Viipurin valtauksessa maaliskuussa 1940, Lunkulansaaren taisteluissa sekä tiedustelu- ja sabotaasitehtävissä. Viipuria ei lopulta saatu valloitettua taistellen, vaan kaupunki päätyi Neuvostoliitolle Moskovan rauhansopimuksen tuloksena, ja ”kansanarmeijan” sotilaille oli varattu rooli tyhjentyneen kaupungin haltuunotossa sekä vartioinnissa.

Kansanarmeijan piti ottaa komento haltuunsa Suomessa talvisodan kaavaillun miehityksen päätteeksi.

– Suomen kansanarmeijan ensimmäisille joukoille tulee kunnia tuoda pääkaupunkiin Suomen kansan demokraattisen tasavallan lippu ja nostaa se presidentinlinnan katolle työläisten iloksi ja kansanvihollisten kauhuksi, lukee kansanarmeijan perustamisasiakirjassa 1. joulukuuta 1939 Pravdan mukaan.

Uskottavuuden vuoksi armeijan piti olla mahdollisimman suomalaisen oloinen, joten siihen värvättiin Neuvostoliitossa asuvia suomensukuisia kansoja sekä Suomesta tulleita loikkareita ja heidän lapsiaan.

Täsmennetty 25.03. klo 10.32 kansanarmeijan roolia Viipurin haltuunotossa.

Ongelmaksi tuli se, että monet suomensukuiset olivat 1936–38 kuolleet Stalinin vainoissa tai vangittu. Edes vankiloista ei pystytty vapauttamaan tarpeeksi miehiä. ”Suomen kansanarmeijaan” värvättiinkin siksi runsaasti myös venäläisiä, ukrainalaisia, georgialaisia ja muita neuvostokansallisuuksia.

Armeijan ylin johto koottiin venäläisistä, mutta riviväki oli suomensukuista. Venäläiskomentajille opetettiin suomea ja heidän sukunimensä vaihdettiin suomalaiseen muotoon: esimerkiksi Jegorovista tuli Aalto, Romanovista Raikas ja Terjoshkinista Tervonen.

– Tästä syntyi vitsi, jonka mukaan sodassa oli sekä ”suomalaisia miinoja että minskiläisiä suomalaisia”, Takala kertoi.

Aikeena oli ottaa armeijaan uutta suomalaisväkeä alueilta, jotka Neuvostoliitto valtaisi sodan edetessä. Suunnitelma kariutui, sillä Suomi evakuoi siviiliväestönsä niin tehokkaasti.

Kun rauha tehtiin lopulta virallisen Suomen kanssa, ”kansanarmeija” menetti merkityksensä ja monet sotilaat siirrettiin Puna-armeijaan vailla mitään julkista kiitosta propagandapalveluksestaan.

”Hänen sisuksensa oli lyöty mäsäksi, maksa oli revennyt, kylkiluita poikki” – Näin julmasti Stalin teurasti suomalaisia - IL 31.10.2019

Stalin tappoi noin 85 prosenttia Muurmannin suomalaisista

 

Hugo Hulkko oli yksi Muurmannin suomalaisista, joita Tarja Lappalainen haastatteli kirjaan Stalinin tappamat. Hugon isä Eetu Hulkko (ylhäällä vasemmalla) ja hänen veljensä Väinö, Hannes ja Viljo vangittiin vankileireillä. Veljessarjasta vain Arvidin (alhaalla vasemmalla) onnistui sinnitellä vankileirillä kymmenen vuotta, jonka jälkeen hänet vapautettiin. 

 

Josif Stalin tapatti ampumalla, kiduttamalla tai nälkään noin 85 prosenttia Muurmannin rannoilla asuneista noin 4 400 suomalaisesta 1930-luvulla ja jatkosodan vuosina. Uutuuskirja Stalinin tappamat kertoo Muurmannin suomalaisten kauheat tarinat. Tietokirjailija ja väitöskirjatutkija Tarja Lappalainen kutsuu heidän kohtaloaan 1930- luvun lopulla ja jatkosodan vuosina 1941–1944 Neuvostoliitossa suorasanaisesti kansanmurhaksi. Vainojen aikana Stalinin Neuvostoliitossa suomalaisia pidettiin järjestäytyneinä imperialismin vakoilijoina ja terroristeina, jotka Suomen valtio oli lähettänyt ja joille oli annettu tehtäväksi tuhota nuori Neuvostoliitto. 

 

Taiteilija ja kirjailija Sven Lokka (1924–2008) oli yksi harvoista Stalinin vainoissa hengissä selvinneistä Muurmannin suomalaisista. – Venäjän tulisi jo vihdoin tunnustaa rikoksensa – Muurmannin rannoille 1800-luvun puolivälin jälkeen saapuneiden suomalaisten ja heidän jälkeläistensä muodostaman ja kukoistavan suomalaisyhteisön totaalisen tuhoamisen. Muurmannin suomalaisten kodeissa ja kylissä elää nyt venäläisiä, joista ani harva tietää todella, ketkä olivat kylien rakentajat ja niiden ensimmäiset asukkaat ja talojen omistajat, Lappalainen sanoo. Suomalaisilta ryöstettiin omaisuus ja mahdollisuus tulevaisuuteen. Heidän luunsa lepäävät tuntemattomina siellä jossakin. 

 

Mantereen perhe, kun he kaikki asuivat vielä Suomessa. Perheen äiti Maria Kennel (ent. Mantere) pakkosiirrettiin ensin Karjalaan ja määrättiin uudelle evakkomatkalle Arkangelin metsiin syksyllä 1941. Nälkään näännytetyn Marian voimat ehtyivät Peletskin rautatieasemalla. Viimeisillä voimillaan hän kutsui Stalinin tappamia poikiaan Oivaa (toinen ylärivissä vasemmalla) ja Veikkoa (istumassa oikealla).  

 

Säälimättä ja raa’asti
Suomalaisia saapui Venäjän puoleisille Jäämeren rannikoille jo 1800-luvun puolivälin jälkeen, paitsi seikkailunhalusta, myös paetakseen ankaria nälkävuosia. Suomen sisällissodan jälkimainingeissa 1918 Muurmannin suomalaiskyliin alkoi saapua punakaartilaisia ja poliittisia pakolaisia. Muurmanninsuomalaisen Tyyne Mantereen kirje Sven Lokalle 1.9.1989 kertoo karusti Stalinin tuhokoneiston rattaista: ”Säälimättä, raa’asti oli teloitettu parhaat suomalaiset kanta-asukkaat, Muurmannin luojat, sen säilyttäjät, rakentajat. He kastelivat Muurmannin kylmän, jäisen kivikon hiellään ja verellään.” Stalinin vainoista hengissä selvinnyt muurmanninsuomalainen kirjailija Sven Lokka oli Kuolan suomalaisten siirtolaisten jälkeläinen, jonka sukujuuret ulottuvat Suomen Lappiin, Sompion Lokan kylään. Hänen isänsä Benjami Lokka pakeni Suomen sisällissotaa Venäjän puolelle 22. kesäkuuta 1918 ja tämäkin tapettiin Stalinin vainoissa. Vuonna 2008 kuollut Sven Lokka ja Tyyne Mantereen kirjeet ovat olleet Lappalaisen tärkeimpiä tietolähteitä. 

 

Kansanvihollisesta ei saanut jäädä jälkeäkään muistoksi. Sen vuoksi Jalmari Pellon hautajaiskuvasta on myöhemmin leikattu hänen kasvonsa pois. 

 

Sisukset hakattiin tohjoiksi

Sven Lokan isän kohtalo oli tyypillinen Muurmannin suomalaisille. Toukokuussa 1938 aamuyöstä kaksi synkkäilmeistä miestä marssi kohti suomalaisperäisten asuttamaa Päiväjärven eli Tuuloman kylää. – He tiesivät, että kylässämme asui runsaasti suomalaistaustaista väestöä. Miesten tehtävänä oli löytää lisää kansanvihollisia, sillä Stalinin ja hänen luomansa koneiston vangitsemiskiintiöt eivät olleet vielä täyttyneet. Kansanvihollisia oli löydettävä vaikka heinänsuovasta. Niinpä he selittämättä veivät isäni Benjamin mukaansa, Sven kertoi Lappalaiselle. Kylästä vangittiin muitakin suomalaisia. Äiti Greeta antoi Svenille viiden ruplan rahan isälle vietäväksi Kokon talolle, jossa Benjami-isä oli vangittuna ja kuulusteltavana. – Sain annettua setelin hänelle ja palasin takaisin ovenpieleen. Olisin halunnut sanoa isälleni jotakin lohdutukseksi, mutta en saanut sanaa suustani, koska itketti niin kovasti ja henkeäni salpasi, Sven muisteli. Isältä tippui setelin päälle kyyneleitä. Lopulta kuulustelija karjaisi Svenille venäjäksi: ”Pois täältä senkin pentu!” Sven juoksi yhtä päätä metsään hiidenkivelle, jonka päälle noustuaan hän näki kylän ja polun, jota pitkin isää kuljetettiin Stalinin kätyreiden autoon. – Se oli viimeinen kuva isästäni, joka piirtyi mieleeni, Sven kertoi. Isänsä kohtalosta tarkemmin Sven sai tietää reilun vuoden päästä siitä, kun hänet oli viety kylästä. Benjami tapettiin 21. marraskuuta 1938. Kuolintodistuksessa ei mainittu kuoleman syytä eikä edes hautapaikkaa. Harmaapäinen suomalaismies Jauhola kertoi Svenille: – Kesällä näin sinun isäsi Leningradin vankilassa. Satuimme isäsi kanssa yhtä aikaa kävelylle vankilan pihalle. Hän ryki verta. Hänen sisuksensa oli lyöty mäsäksi, maksa oli revennyt, kylkiluita poikki. Mutta pyydän sinua, minun ja oman henkesi nimessä, älä kerro tästä kenellekään, älä äidillesikään. Jauholalta Sven sai tietää myös, että Benjami pakotettiin kiduttamalla ”tunnustamaan”, että oli ”Suomen tiedusteluagentti Neuvostoliiton puolella”. – Tämä tunnustus ei tietenkään pitänyt paikkaansa, kiduttajatkin sen tiesivät, Sven kertoi Lappalaiselle.
 

Taiteilija ja kirjailija Sven Lokka (1924–2008) oli yksi harvoista Stalinin vainoissa hengissä selvinneistä Muurmannin suomalaisista.  

 

Lääkäri tapatti nelivuotiaankin

Tyyne Mantere avioitui Oiva Mantereen kanssa, joka hänkin kohtasi loppunsa Stalinin vainoissa. Tyyne kirjoittaa Oivan paenneen Suomesta vuonna 1933 Neuvostoliittoon osallistuttuaan vasemmistolaisnuorison poliittiseen toimintaan. Vielä 1930-luvun alussa Muurmannin suomalaisia ei vainottu Neuvostoliitossa. Kaikki muuttui vuonna 1937. Stalinin toimet käynnistivät alueella ennen näkemättömän ja järkyttävän murhenäytelmän. Stalin ajatteli, että ulkomaalaistaustaiset asukkaat kaappaavat vallan Muurmannin rannoilla. Tyyne hyvästeli Oivan kotinsa ovella 16. helmikuuta 1938. Lähdön hetkellä pariskunnan pieni Elvi-tyttökin taapersi isän syliin viimeisen kerran. – Se oli niin kamala yö. Juoksin venäläisten pidättäjien ja Oivan perässä ulos. Ulkona oli sakea helmikuun tuikea pyry. Oiva kulki eteenpäin selin, kädet ylös nostettuina ja huusi minulle: ”Typy rakas, minä palaan!” Ja niin hänen kaunis olemuksensa häipyi lumipyryyn kadoten minulta iäksi. En nähnyt Oivaani enää koskaan, Tyyne muisteli. Oivan vangitsemisen jälkeen Tyyne sai olla vielä 1,5 kuukautta töissä.– Nuorisoliitosta ja työstä erottaessaan syyttivät Oivaa ja minua yhteydestä Suomeen ja sanoivat, että mieheni Oiva oli suomalainen spioni (vakoilija). Minut ajettiin pois asunnostani talvella pienen lapseni ja Oivan 55-vuotiaan äidin Marian kanssa, meidän omasta kodistamme. 

 

Suomalaiset epäilivät Sven Lokan olleen mukana partisaani-iskussa Sodankylän Sompiossa sijainneeseen Lokan kylään jatkosodan lopulla 14. heinäkuuta 1944. Huhu ei pitänyt paikkansa, koska Sven kärsi iskun aikaan Stalinin vankileirillä. Oiva vangittiin ja teloitettiin. Saman kohtalon koki hänen veljensä Veikkokin. Vainot kohdistuivat muihinkin ulkomaalaistaustaisiin, mutta eniten Stalin vihasi suomalaisia. Muiden Muurmannin suomalaisten tavoin Tyyne Mantereen anoppi Maria Kannel (ent. Mantere) pakkosiirrettiin ensin Karjalaan ja määrättiin uudelle evakkomatkalle Arkangelin metsiin syksyllä 1941. Maria pääsi Arkangelin Peletskin rautatiesemalle, mutta siellä hänen voimansa ehtyivät. – Matkan tarkoituksena oli näännyttää Muurmannin suomalaiset siellä nälkään, Lappalainen kertoo. Hengiltä näännyttäminen alkoi jo junamatkalla. Junia seisotettiin tarkoituksella asemilla ja evakot saivat elantonsa ainoastaan kaikenlaisista jätteistä, kuten madoista ja eläinten raadoista sekä maasta löydetyistä mädäntyneistä perunoista.Viimeisinä hetkinään, nälkiintyneenä ja vaikeasti sairaana Maria kutsui vaikeroiden luokseen vangittuja ja tapettuja lapsiaan, Oivaa ja Veikkoa. – Hän olisi halunnut tietää edes poikiensa viimeiset leposijat, Tyyne kertoi Sven Lokalle. Kun Tyynen neljävuotias pikkuveli Reino sairastui kurkkumätään ja Tyyne vei hänet Arkangelissa lääkäriin, lääkäri ilmoitti kylmästi, ettei kansanvihollisten lapsiin uhrata lääkkeitä. Reino tukehtui kurkkumätään ja kuoli siskonsa käsivarsille.Vuonna 1957 Tyyne sai Oivasta syyttömyystodistuksen.

 

Muurmannin suomalaisten vainojen kolme vaihetta

Vuodesta 1937 suomalaiskylistä ryhdyttiin pidättämään Stalinin toimesta yhteisönsä johtavassa asemassa olevia miehiä. Vankileireillä heitä kidutettiin ja teloitettiin.

Kesällä 1940 talvisodan päättymisen jälkeen suomalaisten omaisuus ja asuinsijat ryöstettiin, suomalaiset häädettiin kylistään ja kodeistaan. Pääosa heistä siirrettiin Karjalaan ja pieni osa Uralin taakse.

Jatkosodan sytyttyä kesällä 1941 Karjalaan pakkosiirretyt Muurmannin suomalaiset määrättiin uudelle evakkomatkalle Arkangelin metsiin syksyllä 1941. Täällä suurin osan heistä tapettiin Stalin toimesta nälkään. 

Lähde: Tarja Lappalainen & Martti Turtola: Stalinin tappamat – Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö (2019, Docendo)

Väliterveiset ruuhkavuosilta...

En ole unohtanut blogia, mutta työ ja koulu haittaa nyt vakavasti harrastuksia. Tuli vastaan tuollainen meemi-kuva Facebookin sukututkimusryhmässä, ensin se nauratti ja sitten tuli vähän surullinen olo. Siitä on jo vuosia kun joku viisas lausui että nyt kasvaa "kuvaton sukupolvi" vaikka kuvien otto ja lähettäminen on helpompaa kuin ikinä. Täytyy siis ensitilassa alkaa käymään omia kuva-arkistoja läpi ja ruveta rukkaamaan näyttelykelposia otoksia paperille asti ja säilytykseen sinne kenkälaatikkoon.