Stalinin ”suomalaisarmeijan” viimeinen sotilas Walfred Anderson, 100: ”Sanottiin, että tulette sitten Helsingin kautta kotiin” - IS 24.3.2019

Walfred Anderson, 100, lienee viimeinen elossa oleva ”Suomen kansanarmeijan” sotilas. Stalinin luoman armeijan piti marssia Helsinkiin talvisodan kuvitellun pikavoiton kunniaksi.

On kirpeä pakkaspäivä Tyrnävällä Oulun kupeessa. Idyllisen punaisen paritalon pihalla on rauhallista, mutta sisällä asunnossa numero 1 on meneillään täysi ”liikekannallepano”.

100-vuotias Waldfred Anderson on parhaillaan toipumassa sitkeästä keuhkokuumeesta, joka vei miehen jopa muutamaksi viikoksi sairaalaan. Kun vihdoin koitti kotiin pääsyn aika, Anderson aloitti kuntokuurin neljän seinän sisällä.

– Katsokaapas, tänäänkin on tullut mittariin jo yli kolmetuhatta askelta. Monena päivänä menee rikki jopa kuusituhatta, Anderson myhäilee ja kaivaa taskustaan esiin askelmittarin.

– Tässä asunnon sisällä minä kierrän, keittiönpöydän ympäri kävelen. Ei näillä keleillä eikä jaloilla voi mennä tuonne ulos, mutta onnistuu se kuntoilu tässäkin, mies tuumii niin täynnä positiivista energiaa, että moni seitsenkymppinenkin saattaisi olla kateellinen.

Walfred Andersonin elämäntarina on monella tapaa poikkeuksellinen jo siksi, että harva mies nykyaikanakaan saavuttaa sadan vuoden ikää. Mutta millaisen elämän jälkeen hän onkaan yhä elossa!

Takana on syntymä ja teininuoruus Yhdysvalloissa, muutto supisuomalaisten vanhempien kanssa Neuvostoliittoon ”ihanneyhteiskuntaa rakentamaan” – ja sen jälkeen päätyminen Josif Stalinin pelinappulaksi. Ensin Otto Wille Kuusisen ”kansanarmeijan” sotilaaksi ja pian sen jälkeen työleirille Siperiaan.

Työleirillä Tsheljabinskin lähellä Anderson sairasti malarian ja palellutti varpaansa, kun hän joutui kaivamaan talvipakkasessa hautoja leirillä kuolleille vangeille.

Leiriltä hän pääsi lopulta pois juuri heikon terveydentilansa vuoksi ja säikäytti vapaudessa lääkärin, jonka luo hän pääsi hakeutumaan suhteiden avulla.

– Lääkäri sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin laihaa miestä, Anderson kuvailee.

Neuvostoliittoon Anderson joutui sen tavallisen 1930-luvun tarinan kautta.

Oli maailmanlaajuinen lama, ja Andersonin suomalaiset vanhemmat miettivät Yhdysvaltain Oregonissa sijaitsevassa Astoriassa kuumeisesti, mistä perheelle saisi elannon. Kunnes yllättäen pelastus tuntuikin löytyvän aivan vanhempien vanhan kotimaan kupeesta.

Andersonin isä ja äiti olivat molemmat muuttaneet Yhdysvaltoihin Suomesta, joten nyt paluu lähemmäs vanhoja kotiseutuja alkoi houkuttaa. Kaiken lisäksi kommunistiaatteen innoittamat värvärit kiersivät ahkerasti amerikansuomalaisten joukossa ja maalailivat heille neuvostoparatiisia, jossa riittäisi töitä kaikille.

– Työ oli vanhemmille se tärkein houkutin, aate tuli vasta siellä takana. Isä oli ehtinyt olla sitä ennen jo vuoden työttömänä, joten jotain oli pakko keksiä, Anderson muistelee.

Työn tärkeydestä kertoo jotain sekin, että isä Antti Jaara oli Yhdysvaltoihin muuttaessaan vaihtanut jo jopa perheen sukunimen Andersoniksi. A:lla pääsi aakkosissa kärkisijoille, ja se paransi roimasti työnsaantimahdollisuuksia hakulistoilla.

Walfred oli 13-vuotias, kun perhe saapui lopulta pitkän laivamatkan jälkeen Leningradiin syksyllä 1931. Laivamatkasta ei ole paljon mieleen jäänyt, mutta ensikosketuksen neuvostoihmisten arkeen hän muistaa yhä.

– Muistan ihmetelleeni, kun näin Leningradin kaduilla paljon virsujalkaisia ihmisiä. Ei ollut kunnon kenkiä.

Perhe pääsi asettumaan Karjalaan Kontupohjaan, jossa ensimmäinen asunto oli yksi huone keskeneräisessä parakissa. Alun ankeuden jälkeen kaikki vaikutti järjestyvän: vanhemmat saivat töitä, Walfred pääsi kouluun ja hänen seitsemän vuotta vanhemmasta Viljo-veljestään ryhdyttiin kouluttamaan ”poliittista työntekijää”.

– Hänen nimensäkin muutettiin Toivo Rantalaksi. Suunnitelma oli, että veli palaisi takaisin Yhdysvaltoihin poliittisen koulutuksen saaneena. Tarkkaan en tiedä, pitikö hänet lähettää sinne avoimesti vai vakoilijaksi, Anderson kertoo.

 

Mutta sitten kaikki muuttui. 1930-luvun puolivälin jälkeen ilmapiiri alkoi kiristyä, ja Stalin suhtautui kaikkiin suomensukuisiin epäluuloisesti. Andersonin äiti kuoli luonnollisen kuoleman, mutta isälle annettiin viiden vuoden vankileirituomio eikä hän palannut sieltä koskaan. Veljen Yhdysvaltoihin lähettäminen pantiin jäihin.

Myös Andersonin tulevan Eila-vaimon molemmat suomalaiset vanhemmat vangittiin, ja he katosivat iäksi. Ensin heidän väitettiin kuolleen tauteihin, mutta Stalinin kuoleman jälkeen teloitus myönnettiin ja heidän maineensa palautettiin.

 

Äidin molemmat vanhemmat oli ammuttu Karjalassa.

 

– Äidin molemmat vanhemmat oli ammuttu Karjalassa, Andersonin Elvi-tytär vahvistaa.

Talvisodan alkaessa marraskuussa 1939 Walfred oli 21-vuotias nuorukainen. Neuvostoviranomaisilta tuli kiireellinen käsky armeijaan, mutta sijoituspaikkana ei ollutkaan Puna-armeija, vaan ”Suomen kansan demokraattisen tasavallan kansanarmeija”.

Turha lienee sanoa, että Andersonin omaa mielipidettä värväykseen ei kyselty.

– Ei siitä olisi ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä. Totella piti.

Stalin oli kehittänyt nykyajan termejä käyttäen todellisen hybridijuonen, jossa Andersonin osana oli esittää aidon suomalaissotilaan roolia. Stalin perusti Suomelta vallatulle Terijoelle pikavauhtia Otto Wille Kuusisen johtaman valehallituksen, jonka Neuvostoliitto tunnusti oitis omaksi viralliseksi neuvottelukumppanikseen. Tämän jälkeen Kuusisen hallitus pyysi Neuvostoliitolta apua, mitä Neuvostoliitto ryhtyikin pommien muodossa antamaan.

Suomen ”kansanarmeijallekin” oli varattu oma tehtävänsä: kun Suomi olisi miehitetty, kansanarmeijan sotilaiden olisi pitänyt ottaa muodollinen valta Suomessa. Näin kaikki olisi yritetty saada näyttämään siltä, että kyseessä olisi ollut maan sisältä lähtenyt työläisten kapina ja vallansiirto kansanarmeijan käsiin olisi käynyt mukamas laillisesti.

Rivisotilaille ei paljon yksityiskohtia kerrottu, mutta jotain sentään. Kun Anderson lähetettiin ensin Murmanskiin ja sieltä Petsamoon, hänen ryhmälleen annettiin yksi tärkeä evästys.

 

Sanottiin, että tulette sitten Helsingin kautta takaisin kotiin.

 

– Sanottiin, että tulette sitten Helsingin kautta takaisin kotiin.

Varusteet Suomen kansanarmeijan sotilaille annettiin Leningradissa ennen komennusta pohjoiseen. Anderson muistaa, että sitä varten heidät vietiin Pushkiniin, jossa oli vanha tsaarien palatsi. Kansanarmeijan riveihin oli koottu kaikkia mahdollisia vähänkin suomalaisista käyviä nuoria miehiä: Yhdysvalloista muuttaneita suomalaispoikia Andersonin tapaan, Suomesta loikanneiden kommunistien jälkeläisiä, inkerinsuomalaisia ja karjalaisia.

Varusteiksi annettiin Puolan armeijan sotilailta sotasaaliiksi saatuja mantteleita, sillä suomalaisten kansanarmeijan piti erottua myös ulkoisesti Puna-armeijasta. Kaikki oli salamyhkäistä, eivätkä edes Pushkinissa majaansa pitäneet puna-armeijalaiset tajunneet, mistä oli kyse.

– He katselivat meitä ihmeissään ja puhuivat keskenään, että ”tuossa on suomalaisia sotavankeja, mutta miksi niillä on yhä aseet mukanaan?” Me ymmärsimme heidän puheensa, mutta emme sanoneet mitään.

Varsinainen Kuusisen armeijan sotaretki jäi Andersonin kohdalla lyhyeksi, sillä sota ehti loppua juuri ennen kuin heidän piti siirtyä lähemmäs rintamaa.

– Taisteluihin en joutunut ollenkaan. Jotain vartiointihommia meillä oli.

Kun jatkosota alkoi, Anderson työskenteli jo sähkömiehenä, missä tehtävissä hän hankki sittemmin koko loppuelämän elantonsa. Jatkosotaan Anderson ei enää suomalaistaustansa vuoksi kelvannut, joten hänet komennettiin Tsheljabinskin lähellä sijaitsevalle työleirille.

Jatkosodan päätyttyä Anderson anoi paluuta takaisin Karjalaan, ja vuonna 1946 perhe saikin muuttaa Sortavalaan erikoisluvalla. Artjomovskissa syntynyt Elvi-tytär oli silloin puolivuotias.

Vuonna 1968 Anderson pääsi ensimmäistä kertaa käymään isänsä kotimaassa Suomessa. Seuraavalla matkalla vuonna 1970 mukana oli myös Elvi-tytär. Matkojen järjestely oli hankalaa, sillä Neuvostoliiton viranomaiset suhtautuivat edelleen epäluuloisesti suomensukuisiin ja heidän kotiseutumatkoihinsa.

- Walfred Andersonilla on iso kirjo passeja: Venäjän, Yhdysvaltain, Neuvostoliiton ja Suomen.

Suomen-matkan jälkeen myös Anderson joutui KGB:n kuulusteluun. Upseeri halusi tietää, mikä Suomessa oli ollut erilaista, mikä oli jäänyt mieleen ja oliko Anderson joutunut allekirjoittamaan joitakin papereita.

– Sanoin, että jouduin allekirjoittamaan monia papereita, että sain viisumiasiat kuntoon. Suomesta sanoin, että siellä tuli vastaan paljon hymyileviä ihmisiä. Mitään salattavaa minulla ei ollut eikä hän sen enempää enää kysellyt.

Kun Neuvostoliitto hajosi, perheen mielessä alkoi elää toive Suomeen pääsystä. Ensimmäisen kerran asiaa yritettiin laittaa vireille jo 1993, mutta he pääsivät muuttamaan vasta vuonna 1998. Ongelmana oli muun muassa byrokratia, sillä eiväthän he kuuluneet inkerinsuomalaisten muuttojonoon – mutta missään ei ollut amerikansuomalaisille omaansa.

- Walfred Anderson tuli vanhempiensa mukana Yhdysvalloista Ruotsin kautta Leningradiin 1931. Talvisodassa hän joutui ”Suomen kansanarmeijan” riveissä Petsamoon. Jatkosodan aikana Anderson oli karkotettuna ja työleirillä Siperiassa.

Venäjän viranomaiset olivat haluttomia auttamaan ja pompottelivat perhettä luukulta luukulle. Elvi Andersonille sanottiin muun muassa, että hän voisi muuttaa Venäjältä pois vasta, jos joku Suomesta suostuu allekirjoittamaan paperin, että sitoutuu vastaamaan perheen kaikista kustannuksista.

Lopulta perhe pääsi ohittamaan inkerinsuomalaisten muuttojonon, ja Suomessa heitä odotti pääsy Tyrnävälle, josta Walfredin isä oli aikanaan lähtenyt Amerikan- ja Neuvostoliiton-seikkailuilleen. Muutossa auttoivat monet perheen sukulaiset ja nykyinen kansanedustaja Tapani Tölli, joka oli silloin Tyrnävän kunnanjohtaja.

Elämä Suomessa on maistunut Andersonille hyvin, ja myös Elvi-tytär on tyytyväinen. Elvin poika asuu niin ikään Suomessa, mutta vakavasti sairas Eila-äiti menehtyi vain kolme kuukautta Suomeen muuton jälkeen.

Eletty elämä on antanut Andersonille perspektiiviä katsella myös nykyisen Venäjän toimia, joista hänellä on hyvin suorasukaiset mielipiteet. Iltaisin hän lukee internetistä uutisia Venäjän tapahtumista, mutta tietolähteenä eivät ole Venäjän valtiolliset tiedotusvälineet vaan Yhdysvaltoihin muuttaneen shakkimestari Garri Kasparovin rahoittama Kasparov.ru-sivusto.

– Kasparovilla on vähän todenmukaisempaa tietoa kuin Putinilla, Anderson perustelee.

Anderson on seurannut tarkkaan myös Ukrainan sotaa ja Venäjän valtioon liitettyjä myrkytystapauksia.

Minä odotan vain, että Putin saa tuomionsa. Kyllä siinä on niin kiero mies.

Itä-Ukrainan ”kansandemokratioiden” perustaminen on kaiken lisäksi kuin samasta Moskovan työkalupakista, jonka juonet Anderson tuntee liiankin hyvin oman elämäntarinansa vuoksi.

– Venäjä haluaa Ukrainan takaisin. Se oli ennen Venäjän alla, vaikka silloin puhuttiin Neuvostoliitosta. Siitä siinä on kyse.

Oman elämänsä suhteen Andersonilla olisi vielä yksi toive, vaikka sen toteutuminen näyttää tässä vaiheessa aika epävarmalta. Hän ei kuitenkaan pelkää sanoa sitä ääneen.

– Minä odotan vain, että Putin saa tuomionsa. Kyllä siinä on niin kiero mies. Mutta en tiedä, elääkö hän niin kauan tai elänkö minä niin kauan.

Josif Stalinin luoma ”Suomen kansanarmeija” perustettiin virallisen ilmoituksen mukaan joulukuun alussa 1939, samalla kun Suomelta vallatulle Terijoelle muodostettiin Otto Wille Kuusisen propagandahallitus.

Neuvostoliitto oli kuitenkin aloittanut ”suomalaisarmeijan” kokoamisen jo kesällä 1939, Petroskoin yliopiston historian dosentti Irina Takala kertoi IS:lle.

Armeijaan väitetään kuuluneen jopa noin 25 000 sotilasta, mutta Takalan mukaan oikeampi luku on noin 18 000 miestä. Komentajana toimi Kuusisen nukkehallituksen puolustusministeri Akseli Anttila.

Kansanarmeijan sotilaiden tiedetään osallistuneen melko vähän talvisodan taisteluihin.

– Heitä säästettiin tarkoituksella taisteluilta, jotta he olisivat olleet valmiina siirtymään sodan päätteeksi Suomeen, Takala kertoo.

”Kansanarmeijan” sotilaita oli kuitenkin mukana Viipurin valtauksessa maaliskuussa 1940, Lunkulansaaren taisteluissa sekä tiedustelu- ja sabotaasitehtävissä. Viipuria ei lopulta saatu valloitettua taistellen, vaan kaupunki päätyi Neuvostoliitolle Moskovan rauhansopimuksen tuloksena, ja ”kansanarmeijan” sotilaille oli varattu rooli tyhjentyneen kaupungin haltuunotossa sekä vartioinnissa.

Kansanarmeijan piti ottaa komento haltuunsa Suomessa talvisodan kaavaillun miehityksen päätteeksi.

– Suomen kansanarmeijan ensimmäisille joukoille tulee kunnia tuoda pääkaupunkiin Suomen kansan demokraattisen tasavallan lippu ja nostaa se presidentinlinnan katolle työläisten iloksi ja kansanvihollisten kauhuksi, lukee kansanarmeijan perustamisasiakirjassa 1. joulukuuta 1939 Pravdan mukaan.

Uskottavuuden vuoksi armeijan piti olla mahdollisimman suomalaisen oloinen, joten siihen värvättiin Neuvostoliitossa asuvia suomensukuisia kansoja sekä Suomesta tulleita loikkareita ja heidän lapsiaan.

Täsmennetty 25.03. klo 10.32 kansanarmeijan roolia Viipurin haltuunotossa.

Ongelmaksi tuli se, että monet suomensukuiset olivat 1936–38 kuolleet Stalinin vainoissa tai vangittu. Edes vankiloista ei pystytty vapauttamaan tarpeeksi miehiä. ”Suomen kansanarmeijaan” värvättiinkin siksi runsaasti myös venäläisiä, ukrainalaisia, georgialaisia ja muita neuvostokansallisuuksia.

Armeijan ylin johto koottiin venäläisistä, mutta riviväki oli suomensukuista. Venäläiskomentajille opetettiin suomea ja heidän sukunimensä vaihdettiin suomalaiseen muotoon: esimerkiksi Jegorovista tuli Aalto, Romanovista Raikas ja Terjoshkinista Tervonen.

– Tästä syntyi vitsi, jonka mukaan sodassa oli sekä ”suomalaisia miinoja että minskiläisiä suomalaisia”, Takala kertoi.

Aikeena oli ottaa armeijaan uutta suomalaisväkeä alueilta, jotka Neuvostoliitto valtaisi sodan edetessä. Suunnitelma kariutui, sillä Suomi evakuoi siviiliväestönsä niin tehokkaasti.

Kun rauha tehtiin lopulta virallisen Suomen kanssa, ”kansanarmeija” menetti merkityksensä ja monet sotilaat siirrettiin Puna-armeijaan vailla mitään julkista kiitosta propagandapalveluksestaan.