Hugo Hulkko oli yksi Muurmannin suomalaisista, joita Tarja Lappalainen haastatteli kirjaan Stalinin tappamat. Hugon isä Eetu Hulkko (ylhäällä vasemmalla) ja hänen veljensä Väinö, Hannes ja Viljo vangittiin vankileireillä. Veljessarjasta vain Arvidin (alhaalla vasemmalla) onnistui sinnitellä vankileirillä kymmenen vuotta, jonka jälkeen hänet vapautettiin. 
 
Josif Stalin tapatti ampumalla, kiduttamalla tai nälkään noin 85 prosenttia Muurmannin rannoilla asuneista noin 4 400 suomalaisesta 1930-luvulla ja jatkosodan vuosina. Uutuuskirja Stalinin tappamat kertoo Muurmannin suomalaisten kauheat tarinat. Tietokirjailija ja väitöskirjatutkija Tarja Lappalainen kutsuu heidän kohtaloaan 1930- luvun lopulla ja jatkosodan vuosina 1941–1944 Neuvostoliitossa suorasanaisesti kansanmurhaksi. Vainojen aikana Stalinin Neuvostoliitossa suomalaisia pidettiin järjestäytyneinä imperialismin vakoilijoina ja terroristeina, jotka Suomen valtio oli lähettänyt ja joille oli annettu tehtäväksi tuhota nuori Neuvostoliitto. 
 
Taiteilija ja kirjailija Sven Lokka (1924–2008) oli yksi harvoista Stalinin vainoissa hengissä selvinneistä Muurmannin suomalaisista. – Venäjän tulisi jo vihdoin tunnustaa rikoksensa – Muurmannin rannoille 1800-luvun puolivälin jälkeen saapuneiden suomalaisten ja heidän jälkeläistensä muodostaman ja kukoistavan suomalaisyhteisön totaalisen tuhoamisen. Muurmannin suomalaisten kodeissa ja kylissä elää nyt venäläisiä, joista ani harva tietää todella, ketkä olivat kylien rakentajat ja niiden ensimmäiset asukkaat ja talojen omistajat, Lappalainen sanoo. Suomalaisilta ryöstettiin omaisuus ja mahdollisuus tulevaisuuteen. Heidän luunsa lepäävät tuntemattomina siellä jossakin. 
 
Mantereen perhe, kun he kaikki asuivat vielä Suomessa. Perheen äiti Maria Kennel (ent. Mantere) pakkosiirrettiin ensin Karjalaan ja määrättiin uudelle evakkomatkalle Arkangelin metsiin syksyllä 1941. Nälkään näännytetyn Marian voimat ehtyivät Peletskin rautatieasemalla. Viimeisillä voimillaan hän kutsui Stalinin tappamia poikiaan Oivaa (toinen ylärivissä vasemmalla) ja Veikkoa (istumassa oikealla).  
 
Säälimättä ja raa’asti
Suomalaisia saapui Venäjän puoleisille Jäämeren rannikoille jo 1800-luvun puolivälin jälkeen, paitsi seikkailunhalusta, myös paetakseen ankaria nälkävuosia. Suomen sisällissodan jälkimainingeissa 1918 Muurmannin suomalaiskyliin alkoi saapua punakaartilaisia ja poliittisia pakolaisia. Muurmanninsuomalaisen Tyyne Mantereen kirje Sven Lokalle 1.9.1989 kertoo karusti Stalinin tuhokoneiston rattaista: ”Säälimättä, raa’asti oli teloitettu parhaat suomalaiset kanta-asukkaat, Muurmannin luojat, sen säilyttäjät, rakentajat. He kastelivat Muurmannin kylmän, jäisen kivikon hiellään ja verellään.” Stalinin vainoista hengissä selvinnyt muurmanninsuomalainen kirjailija Sven Lokka oli Kuolan suomalaisten siirtolaisten jälkeläinen, jonka sukujuuret ulottuvat Suomen Lappiin, Sompion Lokan kylään. Hänen isänsä Benjami Lokka pakeni Suomen sisällissotaa Venäjän puolelle 22. kesäkuuta 1918 ja tämäkin tapettiin Stalinin vainoissa. Vuonna 2008 kuollut Sven Lokka ja Tyyne Mantereen kirjeet ovat olleet Lappalaisen tärkeimpiä tietolähteitä. 
 
Kansanvihollisesta ei saanut jäädä jälkeäkään muistoksi. Sen vuoksi Jalmari Pellon hautajaiskuvasta on myöhemmin leikattu hänen kasvonsa pois. 
 
Sisukset hakattiin tohjoiksi
Sven Lokan isän kohtalo oli tyypillinen Muurmannin suomalaisille. Toukokuussa 1938 aamuyöstä kaksi synkkäilmeistä miestä marssi kohti suomalaisperäisten asuttamaa Päiväjärven eli Tuuloman kylää. – He tiesivät, että kylässämme asui runsaasti suomalaistaustaista väestöä. Miesten tehtävänä oli löytää lisää kansanvihollisia, sillä Stalinin ja hänen luomansa koneiston vangitsemiskiintiöt eivät olleet vielä täyttyneet. Kansanvihollisia oli löydettävä vaikka heinänsuovasta. Niinpä he selittämättä veivät isäni Benjamin mukaansa, Sven kertoi Lappalaiselle. Kylästä vangittiin muitakin suomalaisia. Äiti Greeta antoi Svenille viiden ruplan rahan isälle vietäväksi Kokon talolle, jossa Benjami-isä oli vangittuna ja kuulusteltavana. – Sain annettua setelin hänelle ja palasin takaisin ovenpieleen. Olisin halunnut sanoa isälleni jotakin lohdutukseksi, mutta en saanut sanaa suustani, koska itketti niin kovasti ja henkeäni salpasi, Sven muisteli. Isältä tippui setelin päälle kyyneleitä. Lopulta kuulustelija karjaisi Svenille venäjäksi: ”Pois täältä senkin pentu!” Sven juoksi yhtä päätä metsään hiidenkivelle, jonka päälle noustuaan hän näki kylän ja polun, jota pitkin isää kuljetettiin Stalinin kätyreiden autoon. – Se oli viimeinen kuva isästäni, joka piirtyi mieleeni, Sven kertoi. Isänsä kohtalosta tarkemmin Sven sai tietää reilun vuoden päästä siitä, kun hänet oli viety kylästä. Benjami tapettiin 21. marraskuuta 1938. Kuolintodistuksessa ei mainittu kuoleman syytä eikä edes hautapaikkaa. Harmaapäinen suomalaismies Jauhola kertoi Svenille: – Kesällä näin sinun isäsi Leningradin vankilassa. Satuimme isäsi kanssa yhtä aikaa kävelylle vankilan pihalle. Hän ryki verta. Hänen sisuksensa oli lyöty mäsäksi, maksa oli revennyt, kylkiluita poikki. Mutta pyydän sinua, minun ja oman henkesi nimessä, älä kerro tästä kenellekään, älä äidillesikään. Jauholalta Sven sai tietää myös, että Benjami pakotettiin kiduttamalla ”tunnustamaan”, että oli ”Suomen tiedusteluagentti Neuvostoliiton puolella”. – Tämä tunnustus ei tietenkään pitänyt paikkaansa, kiduttajatkin sen tiesivät, Sven kertoi Lappalaiselle.
 
Taiteilija ja kirjailija Sven Lokka (1924–2008) oli yksi harvoista Stalinin vainoissa hengissä selvinneistä Muurmannin suomalaisista.  
 
Lääkäri tapatti nelivuotiaankin
Tyyne Mantere avioitui Oiva Mantereen kanssa, joka hänkin kohtasi loppunsa Stalinin vainoissa. Tyyne kirjoittaa Oivan paenneen Suomesta vuonna 1933 Neuvostoliittoon osallistuttuaan vasemmistolaisnuorison poliittiseen toimintaan. Vielä 1930-luvun alussa Muurmannin suomalaisia ei vainottu Neuvostoliitossa. Kaikki muuttui vuonna 1937. Stalinin toimet käynnistivät alueella ennen näkemättömän ja järkyttävän murhenäytelmän. Stalin ajatteli, että ulkomaalaistaustaiset asukkaat kaappaavat vallan Muurmannin rannoilla. Tyyne hyvästeli Oivan kotinsa ovella 16. helmikuuta 1938. Lähdön hetkellä pariskunnan pieni Elvi-tyttökin taapersi isän syliin viimeisen kerran. – Se oli niin kamala yö. Juoksin venäläisten pidättäjien ja Oivan perässä ulos. Ulkona oli sakea helmikuun tuikea pyry. Oiva kulki eteenpäin selin, kädet ylös nostettuina ja huusi minulle: ”Typy rakas, minä palaan!” Ja niin hänen kaunis olemuksensa häipyi lumipyryyn kadoten minulta iäksi. En nähnyt Oivaani enää koskaan, Tyyne muisteli. Oivan vangitsemisen jälkeen Tyyne sai olla vielä 1,5 kuukautta töissä.– Nuorisoliitosta ja työstä erottaessaan syyttivät Oivaa ja minua yhteydestä Suomeen ja sanoivat, että mieheni Oiva oli suomalainen spioni (vakoilija). Minut ajettiin pois asunnostani talvella pienen lapseni ja Oivan 55-vuotiaan äidin Marian kanssa, meidän omasta kodistamme. 
 
Suomalaiset epäilivät Sven Lokan olleen mukana partisaani-iskussa Sodankylän Sompiossa sijainneeseen Lokan kylään jatkosodan lopulla 14. heinäkuuta 1944. Huhu ei pitänyt paikkansa, koska Sven kärsi iskun aikaan Stalinin vankileirillä. Oiva vangittiin ja teloitettiin. Saman kohtalon koki hänen veljensä Veikkokin. Vainot kohdistuivat muihinkin ulkomaalaistaustaisiin, mutta eniten Stalin vihasi suomalaisia. Muiden Muurmannin suomalaisten tavoin Tyyne Mantereen anoppi Maria Kannel (ent. Mantere) pakkosiirrettiin ensin Karjalaan ja määrättiin uudelle evakkomatkalle Arkangelin metsiin syksyllä 1941. Maria pääsi Arkangelin Peletskin rautatiesemalle, mutta siellä hänen voimansa ehtyivät. – Matkan tarkoituksena oli näännyttää Muurmannin suomalaiset siellä nälkään, Lappalainen kertoo. Hengiltä näännyttäminen alkoi jo junamatkalla. Junia seisotettiin tarkoituksella asemilla ja evakot saivat elantonsa ainoastaan kaikenlaisista jätteistä, kuten madoista ja eläinten raadoista sekä maasta löydetyistä mädäntyneistä perunoista.Viimeisinä hetkinään, nälkiintyneenä ja vaikeasti sairaana Maria kutsui vaikeroiden luokseen vangittuja ja tapettuja lapsiaan, Oivaa ja Veikkoa. – Hän olisi halunnut tietää edes poikiensa viimeiset leposijat, Tyyne kertoi Sven Lokalle. Kun Tyynen neljävuotias pikkuveli Reino sairastui kurkkumätään ja Tyyne vei hänet Arkangelissa lääkäriin, lääkäri ilmoitti kylmästi, ettei kansanvihollisten lapsiin uhrata lääkkeitä. Reino tukehtui kurkkumätään ja kuoli siskonsa käsivarsille.Vuonna 1957 Tyyne sai Oivasta syyttömyystodistuksen.
 
Muurmannin suomalaisten vainojen kolme vaihetta
Vuodesta 1937 suomalaiskylistä ryhdyttiin pidättämään Stalinin toimesta yhteisönsä johtavassa asemassa olevia miehiä. Vankileireillä heitä kidutettiin ja teloitettiin.
Kesällä 1940 talvisodan päättymisen jälkeen suomalaisten omaisuus ja asuinsijat ryöstettiin, suomalaiset häädettiin kylistään ja kodeistaan. Pääosa heistä siirrettiin Karjalaan ja pieni osa Uralin taakse.

Jatkosodan sytyttyä kesällä 1941 Karjalaan pakkosiirretyt Muurmannin suomalaiset määrättiin uudelle evakkomatkalle Arkangelin metsiin syksyllä 1941. Täällä suurin osan heistä tapettiin Stalin toimesta nälkään. 

Lähde: Tarja Lappalainen & Martti Turtola: Stalinin tappamat – Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö (2019, Docendo)