s. 352
Lappalaiset (Ruotsin osio kirjassa)
Tästä muinaisesta kansasta kiertelee monia tarinoita. Kauan arveltiin sen olevan mongolista alkuperää , mutta nykyään arvovaltaiset tiedemiehet ovat sitä mieltä että lappalaisten alkukehto on sijainnut jossain Keski-Euroopassa ja että he ovat sieltä vaeltaneet Skandinaviaan tuhansia vuosia sitten. Tämän kansan talous perustuu poronhoitoon. Puolikesy poro on ainoa kotieläin, joka kykenee hankkimaan ravintonsa näiltä laihan ja niukan kasvillisuuden mailta. Lappalaiset eivät ole paimentolaisia yksinomaan vaellusviettinsä vuoksi, vaan siksi, että heidän on pakko seurata porolaumoja laitumelta toiselle. Lappalaisten kulttuuri ei ole niin alhainen, kuin ensi näkemältä saattaisi luulla, vaan pikemminkin varsin kehittynyt, todellakin ainoalaatuinen elämänmuoto, jonka varassa on kestettävä lohduttomalta tuntuvan pohjoisen luonnon koko ankaruus.
s. 400-401
Lappi ja lappalaiset
Kun suomalainen joutuu keskustelemaan ulkomaalaisen kanssa, ottaa tämä pian puheeksi Lapin ja lappalaiset. Siinä määrin ovat matkailumainosten värikkäät Lapin-kuvat antaneet leimaa koko Suomelle. Jo 1600-luvulta lähtien ovat ulkomaalaiset matkailijat vierailleet Lapissa ja kertoneet tämän maanäären merkillisyyksistä. Eteläisten maiden tiedemiehet, diplomaatit ja maankiertäjät ovat tehneet Lapin ja varsinkin Tornionjoen varren suuressa maailmassa ehkä tunnetuimmaksi kuin muun Suomen.
Lappi merkitsee etelämaalaiselle Euroopan viimeistä eksoottista kolkkaa. Jo vanhoissa tarinoissa kerrottiin, miten hurjat miehet kiitivät nietosten yli hirvensukuisten eläinten vetämissä pulkissa. Noin kolmesataa vuotta sitten italialainen pappismies Francesco Negri kertoi eurooppalaiselle yleisölle näkemästään ihmeestä, miten Lapin miehet liikkuivat nopeasti lumessa kahden laudan avulla. Hän on ilmeisesti ensimmäinen ulkomaalainen hiihtoreportteri.
Lapissa on sinertäviä tuntureita, luonnontilassa uinuvia metsiä ja ihmeellisiä eläimiä. Poronjäkälä peittää aluskasvillisuutena maan ja antaa sille pehmeän vaaleanharmaan sävyn. Syksyllä ruska-aikana on Lapin väriloisto satumainen. Kellastuneet lehdet helottavat uskomattoman monin vivahtein. Valaistus on Lapissa lumoava ja näköalat laajat.
Lappi on etelän asukkaille reuna-aluetta, mutta luonnontieteelliseltä kannalta se on paremmin tutkittu kuin maamme monet keski- ja eteläosat. Vaikka kenttätutkijat eivät olekaan runoilijoita, he ovat kuitenkin romantikkoja, joille mahtavat maisemat merkitsevät kiihoketta.
Mutta suurenmoiset maisemat eivät kuitenkaan sinänsä ole herättäneet muiden kiinnostusta Lappia kohtaan. Ne piirteet, jotka tavallisesti omistamme Lapin luonnolle, ilmenevät sittenkin selvemmin ja mahtavammalla tavalla naapurimaissa. Tunturit ovat korkeampia ja uljaampia Norjassa ja Ruotsissa. Jos kaipaamme yksinäisyyttä, voimme lähteä samoilemaan vaikkapa Pohjois-Karjalan suuriin metsiin tai meren äärelle. Keski-Suomessa on suurempia järviä kuin Inari. Mutta pohjoisessa on vähemmän ihmisiä ja harvemmassa asutusta. Lapissa on vielä sitä rauhaa, jota muualta Euroopasta emme enää löydä.
Lappi houkuttelee matkailijoita myös valoisilla kesäöillään. Aurinko ei painu taivaanrannan taakse Utsjoella 73 vuorokauden aikana ja Keski-Lapissakin on kahden kuukauden mittainen kesäpäivä. Mutta pimeä kaamosaika on pitkä. Utsjoella saadaan auringonnousua odottaa talvella 51 vuorokautta ja Keski-Lapissa runsaat kolme viikkoa. Inarinjärvi luo jääpeitteensä vasta kesäkuun alussa, mutta joskus jäät voivat estää ranta-asukkaiden pääsyn juhannuskirkkoon.
Jos puhumme Lapista hallinnollisena kokonaisuutena, tarkoitamme lääniä, joka on suurempi kuin Sveitsi ja Tanska yhteensä. Tätä valtavaa aluetta asuu väestö, joka on vain kaksi viidesosaa Helsingin väestöstä. Lääninä Lappi käsittää noin 100 000 km2 metsää, rämettä, suota, järviä ja tuntureita. Tunturimaineestaan huolimatta Lappi on kuitenkin ensisijaisesti metsämaata. Se käsittää noin 15% Suomen metsistä, vaikkakaan ei Suomen metsävaroista, sillä puun kasvu on Lapissa hidas.
Lappalaiset on viety historian aikakirjoihin ennen suomalaisia. Roomalainen historioitsija Tacitus kertoo Germania-teoksessaan fenneistä, joilla hän tarkoittaa ilmeisesti lappalaisia. "Fenneille on ominaista hämmästyttävä raakuus ja iljettävä köyhyys. Heillä ei ole aseita, ei hevosia eikä asuntoa. Heidän ravintonaan ovat kasvit, vaatetuksenaan vuodat ja makuusijana maa."
Tällainen kuva oli lappalaisista kiirinyt ajanlaskumme alkuun mennessä silloisen maailman keskipisteeseen Roomaan. Lappalaiset lienevät alun perin olleet vähäinen kansanheimo, joka kivikaudella vaelteli Vienanmereltä Suomen rajoille ulottuvilla alueilla. Tuhatkunta vuotta ennen ajanlaskumme alkua he alkoivat siirtyä länttä ja pohjoista kohti. Pronssikaudella he joutuivat suomensukuisten kansojen kanssa niin läheiseen kosketukseen, että omaksuivat heiltä kielenkin. Aikojen kuluessa lappalaiset lienevät levittäytyneet melkein yli koko Suomenniemen. Kun suomalaiset siirtolaiset sitten rupesivat muuttamaan Suomenlahden eteläpuolelta Kristuksen syntymän jälkeisinä vuosisatoina, joutuivat lappalaiset vetäytymään vähitellen yhä kauemmas ja kauemmas pohjoiseen. Osa heistä sulautui uudisasukkaisiin. Mutta vielä myöhään uudella ajalla heitä on tavattu Keski-Suomesta ja Savosta. Kuusamossa sammui vanha paikallinen lapin murre vasta pari sataa vuotta sitten.
Ruumiinrakenteeltaan lappalaiset ovat Euroopan lyhytkasvuisinta kansaa. Vanhat hautalöydöt osoittavat, että heidän kokonsa on viimeisten vuosisatojen kuluessa melkoisesti kasvanut ja syynä siihen lienee ollut etupäässä sääriluun piteneminen.
"Luonteeltaan lappalainen on sopuisa, rauhaa rakastava", sanoo professori T.I. Itkonen, Lapin kulttuurin paras asiantuntija. "Perhe-elämä on mallikelpoista. Lapset käyttäytyvät siivosti eivätkä monesti tarvitse kuristusta. Vierasten läsnä ollessa kartetaan hellyyden osoituksia, paitsi pikkulapsia kohtaan. Outojen ihmisten seurassa lappalainen on juro, vähäpuheinen ja epäluuloinen. Kulkuteiden varsilla suhtaudutaan satunnaisiin matkustajiin viileästi; arvellaan että "antaa kulkijan tulla ja mennä, heistä ei ole väliä". Varovainen luonteenpiirre paljastaa kuitenkin väistyessään ystävällisen mielen. Tuttujen parissa lappalainen on vilkas ja puhelias, keskustelussa ilmenee välittömyyttä ja leikillisyyttä, pienimmätkin kuulumiset kerrotaan perin pohjin ja helposti nauretaan lähimmäisten kommelluksille, sillä sen pahempaa tarkoittamatta. Henkilöä, joka tietää kertoa uutisia, pidetään suuressa arvossa. Seurustelu on ylimmillään poronpykällystilaisuuksissa, joihin saapuu kymmeniä, jopa satoja ihmisiä tarkkaamaan tuhatpäisen lauman parissa häärääviä poromiehiä. Kun väsyttävän päivätyön jälkeen aitauksessa eli kaarteessa keräydytään iltapimeässä nuotioille, rakovalkeille ja tupasiin, niin kyllä kahvin, lihakeiton ja iloliemenkin voimalla kielenkantimet höltyvät. Siinä kerrotaan poromiesten elämyksiä ja muistellaan menneitä.
Lappalaisilla on tiedonhalua, nopea käsityskyky ja tarkka silmä tekemään havaintoja; kansakoulussa on lasten todettu menestyneen kohtalaisen hyvin. Suunnistamisvaisto ilmenee niin tarkkana, että tuskin kuulee lappalaisen eksyneen retkillään. Hän on vaatimaton, köyhänäkin osaansa tyytyväinen. Porolappalaisissa jotka ovat tottuneet riippumattomaan elämään ja avariin näköaloihin, havaitsee enemmän ryhtiä ja itsetuntoa kuin muissa: tämä johtuu siitäkin, että he poro-omaisuutensa turvin ovat yleensä varakkaita. Varsinaista säätyeroa ei esiinny, mutta rikkaus tuottaa omistajilleen arvovaltaa eikä köyhän nuorukaisen juuri kannata kosia varakasta neitoa. Kuitenkin rikas voi köyhtyä, ja palvelijan arvonanto kohota hänen palkkaporojensa karttuessa. Inarin kalastajien ja varsinkin kolttien keskuudessa on omaisuus jakautunut verraten tasaisesti, joten kaikki ovat yhteiskunnallisesti samanarvoisia, ja palvelijoita kohdellaan koko Lapissa melkeinpä perheenjäseninä. Lappalainen on luonteeltaan vanhoillinen; mikä on soveltunut esi-isille, kelpaa hänellekin. Rikoksista ovat muut harvinaisia, paitsi porovarkaudet. Inarilaisista kerrottiin 1800-luvun alussa, että tuomari kävi heidän talvikylässään vain joka toisena vuonna eikä oikeusjuttuja silloinkaan esiintynyt, sillä he ratkaisivat riita-asiansa "kotakäräjillään". Lappalaisten luonteen varjopuolia ovat alttius väkijuomiin ja usein ilmenevä saamattomuus."
Poroa on käytetty vetoeläimenä ilmeisesti jo ajanlaskuamme edeltäneenä aikana, mutta poronhoito elinkeinona ei sen sijaan ole kovin vanha. Vielä 1600-luvun asiakirjat eivät kerro ainoastakaan suuresta poronomistajasta, mutta sataa vuotta myöhemmin tilanne on jo toinen. Suurimittainen poronhoito on tosin ollut vain pienen osan elinkeinona, mutta sen harjoittajat ovatkin usein keränneet huomattavan varallisuuden ja saavuttaneet melkein ylimyksellisen aseman. Lisäksi on aina ollut kalastusta harjoittavia ja myös karjanhoidosta eläviä lappalaisia, mutta he ovat tavallisesti jääneet tunturilappalaisia köyhemmiksi.
Paimentolaisperhe tarvitsee toimeentuloaan varten vähintään kolmisatapäisen poroelon. Vuosittain tästä määrästä käytetään noin 40 eläintä ruuaksi ja kymmenkunta myydään teuraaksi. Laumasta katoaa vuoden mittaan ehkäpä parikymmentä poroa petojen, varkaiden, tautien ja tapaturmien vuoksi. Mutta kun normaalioloissa vastaavana aikana syntyy satakunta vasaa, on vuotuinen lisäys sentään noin 30 poroa. Pankkikieltä käyttääksemme lappalainen saa kapitaalistaan noin kymmenen prosentin koron.
Porolappalaiset ovat liikkeellä kautta vuoden ja oleskelevat yhdessä paikassa vain niin kauan, kuin porolaidunta riittää. Jutaminen on hyvin rasittavaa. Perheellä voi olla neljäkin asuinpaikkaa, yksi kutakin vuodenaikaa varten.
Kun poronhoitovuosi syksyllä alkaa, kulkevat laumat aukeille yläville tunturimaille. Tälle ajankohdalle sattuu porojen kiima eli rykimä. Talveksi matkataan etelään metsäalueille ja kun toukokuussa joutuu vaadinten poikima-aika, noustaan jälleen pälvisille selänteille. Keväällä ennen lumen sulamista porot ovat vapaina ja ne vasikoivat omissa oloissaan paimentamattomina. Porot osaavat tavallisesti vaistonsa varassa hakeutua kesäalueilleen, jossa ne ovat tottuneet synnyttämään. Vasomisen jälkeen porot ovat vapaina aina juhannuksen tienoille, jolloin sääsket ja kuumuus ajavat ne tuulisille soille ja vaarojen selänteille. Sääski on erinomainen renki, koska se kerää porot tiettyihin paikkoihin, vuomiin eli laajoille tunturisoille, josta poromies voi ne sitten hakea.
Tämän jälkeen porot ajetaan poroaitoihin eli kaarteisiin, joissa vasat merkitään. Korvaan tehtävän omistajamerkin väärentäminen rangaistaan Suomessa virallisen asiakirjan väärentämisenä. Sitten porot ovat syksyyn asti vapaina, jolloin niitä taas aletaan koota metsistä. Porokoira on lappalaisen erinomainen avustaja. Se on pitkä- ja tummakarvainen, tavallisesti pystykorva. Viidensadan poron tokkaa varten viisi-kuusi koiraa. Poroerotuksissa porot luetaan ja erotetaan omistajansa mukaan lopputalven paimennusta varten. Poroerotuksissa elikoita myös myydään ja teurastetaan, ja tämä suuri sadonkorjuujuhla päättyy rehevään ilonpitoon.
Porosta lappalainen saa melkein kaiken tarvitsemansa. Poro antaa lihaa ja maitoa. Muinoin tehtiin pukukin poronnahasta ja vieläkin lappalaisen talvitamineihin kuuluu mekkomainen peski. Salvetut härät ovat heidän juhtiaan. Poronnahka antaa myös suojan kodassa eläville. Tällainen pyöreä kota on liikkuvan miehen asuntona sangen tarkoituksenmukainen rakennus. Paikasta toiseen muutettaessa sen saattaa huoletta jättää tai helposti purkaa. Kota tarjoaa tehokkaan suojan nuotiolle ja sen ympärillä nukkuville. Savuaukko antaa samalla valoa. Muotonsa puolesta kota palautuu mahdollisesti kivikauteen saakka. Arkkitehdit arvelevat, että antiikin pyörötemppeli on kehittynyt vastaavanlaisesta nuotiota suojanneesta majasta. vielä nytkin Rooman ympäristön paimenet majailevat samantapaisissa, tosin tavallisesti oljesta kyhätyissä asumuksissa.
