s. 1528
Saamelaiset eli lappalaiset ovat Pohjois-Euroopan arktisilla alueilla, Fennoskandian pohjoisosassa asuva kansa, alueen vanhinta tunnettua väestöä. Oma kieli ja kulttuuriperinne tekevät saamelaisista erillisen kansanryhmän. Saamelaiseksi lukeudutaan yleensä syntyperän, kielen ja Ruotsissa myös poronhoitoon oikeuttavan perimyksen nojalla. Kansan nimi pohjautuu omakieliseen termiin. Arviot kansan kokonaismäärästä vaihtelevat eri maissa käytettyjen erilaisten saamelaisuusmääritelmien vuoksi 35 000 ja 50 000 välillä. Suomen Lapissa saamelaisia on Enontekiöllä, Inarissa, Utsjoella ja Sodankylän pohjoisosissa. Vuoden 1970 väestönlaskennassa saamelaisiksi luettavia henkilöitä oli Suomessa 4409. Suomen saamelaiset jakautuvat kielellisesti kolmeen ja uskonnoltaan kahteen ryhmään. Pohjoissaamea puhuvat ovat suurin ryhmä, inarinsaamea ja koltansaamea puhuvat muodostavat yhtä suuret ryhmät, yhteensä noin 40% saamelaisista. Koltat ovat ortodokseja, muut saamelaiset luterilaisia. Noin 35% ammatissa toimivista saamelaisista harjoittaa poronhoitoa, muut saamelaiset ovat joko maa- ja metsätalouden tai palveluelinkeinojen harjoittajia.
Saamelaisten kansanpuku lapintakkeineen on nykyisin jäämässä juhla-asun tai kansallispuvun asemaan. Puvun malli vaihtelee alueittain paljon, värikkäin lapintakki ja neljäntuulenlakki on Enontekiön ja Norjan Kautokeinon saamelaisilla.
Ensimmäisenä historiallisena tietona saamelaisista pidetään Tacituksen kertomusta fenneistä (n. vuonna 98). Prokopioksen ja Jordaneksen ajoista lähtien (500-luvun puolivälissä) puhutaan "hiihtofinneistä" (skrithifinoi, screcefennae), jotka harjoittivat metsästystä ja kalastusta. Ennen 1000-lukua saamelaiset alkoivat hoitaa porolaumojaan; poro lienee kesytetty jo ajanlaskumme alussa. Suuret porokarjat olivat kuitenkin harvinaisia vielä keskiajalla. Vasta keskiajan lopussa suurimittainen porotalous alkoi levitä. Tämän myötä levisi myös nomadismi, tapa liikkua porolaumojen kera.
s. 1697-1698
Suomi - Väestö ja asutus
Erämaat asutetaan
Suomen asuttaminen alkoi pian jääkauden jälkeen. Vanhimmat asutukseen viittaavat arkeologiset löydöt ovat ajalta 7500 eKr. Varsin kauan maassa harjoitettiin vain pyyntielinkeinoja ja asutus pysyi harvana. Vielä 1200-luvun alussa vakinaista asutusta oli vain pienessä osassa Suomea. Se keskittyi tuolloin Ahvenanmaalle (ruotsalaiset), Varsinais-Suomeen (varsinaissuomalaiset) ja Satakuntaan sekä sieltä työntyvänä kiilana Hämeeseen (hämäläiset). Suomenniemen kolmas heimo, karjalaiset, asutti lähinnä Laatokan rantoja. Irrallisia asutussaarekkeita löytyi myös Päijänteen rannoilta ja Savosta. Muualla Suomenniemellä vaelteli saamelaisia poroineen. Asutuksen virta suuntautui yleensä etelästä pohjoiseen ja samoin lännestä itään.
Keskiajan kuluessa maatalouteen perustuva asutus vahvistui ja laajeni voimakkaasti. Asutussaarekkeiden väliin jääneet eteläisen Suomen saloseudut alkoivat täyttyä vähitellen. 1560-luku on varhaisin ajankohta, josta on säilynyt riittävästi lähteitä koko Suomen asutuksen yhtenäiselle kartoittamiselle. Kyliä ja yksinäistaloja oli tuolloin n. 7500, niistä Varsinais-Suomessa lähes kolmannes. Asutus oli edelleenkin keskittynyt erityisesti Etelä- ja Lounais-Suomen rannikoille ja Ahvenanmaalle, Keski-Suomen järvialueelle sekä Pohjanmaan jokivarsille. Vain näille alueille oli kehittynyt varsinaisia kyliä, joista pääosa oli kuitenkin pieniä, alle kymmenen taloa käsittäviä rykelmiä. Kaupunkeja oli kahdeksan. Vantaanjoen suussa eli kuninkaan mahtikäskyllä syntynyt kitulias Helsinki toista vuosikymmentään. Muut Suomen kaupungit olivat Turku, Naantali, Rauma, Pori, Tammisaari, Porvoo ja Viipuri. Koko maan asukasluku lienee tuolloin ollut vain 300 000 henkeä.
Suomen erämaiden asuttaminen häiriytyi pahoin vuosina 1570-95 Venäjää vastaan käydystä 25-vuotisesta sodasta. Tuolloin tuhoutui esimerkiksi Oulujärven ympäristöön syntynyt asutus lähes kokonaan. 1630-luvulle mentäessä asutus oli kuitenkin taas edennyt pohjoiseen, kunnes se alkoi kruunun tukemana 1670-luvun lopulta lähtien tunkeutua Lappiin metsäsaamelaisten asuttamille alueille. Esimerkiksi Kuusamossa saamelaiset jäivät pian pieneksi vähemmistöksi ja suomalaistuivat melko nopeasti. Pohjoisempana suomalaistuminen kävi hitaammin.
Suomen väkiluku ylitti 500 000 hengen rajan 1690-luvun keskivaiheilla. Vuosien 1696-97 suuri nälänhätä aiheutti kuitenkin taantumisen, noin 27% Suomen väestöstä kuoli. Isonvihan jälkeen asutus alkoi jälleen lisääntyä harvaan asutuilla seuduilla. Myös Lapissa suomalaisasutus eteni vielä jäljellä oleville metsäalueille niin, että ennen 1700-luvun loppua saavutettiin Salla ja Inari. Vain Utsjoen, Enontekiön ja Inarin tunturialueet jäivät saamelaisten haltuun. Noin vuonna 1810 Suomen väestö ylitti jo niukasti miljoonan asukkaan rajan. Väestön alueellinen jakautuminen muistutti jo yleispiirteiltään tämänhetkistä tilannetta. Koko Suomen hallinnollinen alue oli joutunut kiinteän asutuksen piiriin.
Autonomian ja itsenäisyyden aikana asutus lisääntyi ensin lähinnä maatalousasutuksen laajenemisena, mutta viime vaiheessa pääasiallisesti kaupunkielinkeinojen piirissä. Toisen maailmansodan jälkiseuraukset olivat Suomen asutukselle erittäin merkityksellisiä. Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta, jotka käsittivät mm. 12% maan silloisesta viljelyalasta, siirtyi ja asutettiin muualle Suomeen lähes puoli miljoonaa asukasta.
Suomen asutustoimintaa voidaan yksityiskohtaisemmin seurata mm. tarkastelemalla asutusta kulloinkin vallinneiden maanjakojärjestelmien ja asutuslakien valossa.
s. 1706
Saamelaiset eli lappalaiset ovat kansa, jolla on oma kielensä ja kansanperinteensä. He ovat olleet Suomenniemen varsinaisia alkuasukkaita. Ajanlaskun alussa saamelaiset olivat levittäytyneet harvalukuisena metsästäjä- ja keräilijäkansana yli koko Suomen. Suomalaisasutuksen edetessä saamelaiset joutuivat väistymään yhä pohjoisemmaksi osan sulautuessa tulokkaisiin. 1400-luvulla saamelaisia asui yhä Keski-Suomen erämaissa ja Savossa vielä parisataa vuotta myöhemminkin.
Suomen puolella asuvien saamelaisten lukumäärä on tätä nykyä 3000-4500. Lukumäärä vaihtelee sen mukaan, miten saamelaisuus määritellään. Suomen saamelaisista asuu 90% Enontekiöllä, Inarissa, Utsjoella ja Sodankylän pohjoisosissa. Utsjoki on Suomen ainoa kunta, missä saamelaiset muodostavat enemmistön (vuonna 1970 75%). Inarissakin saamelaiset olivat enemmistönä vuoteen 1910 saakka. Saamelaisten osuus on kuitenkin vähentynyt (vuonna 1970 enää 30%), koska Ivalon ja Inarin keskuksiin on muuttanut suomalaisväestöä. Tärkeitä saamelaiskyliä Inarin kunnassa ovat Kuttura, Lisma, Menesjärvi, Angeli, Iijärvi sekä kolttasaamelaiskylät Sevettijärvi ja Sarmijärvi. Enontekiöllä on saamelaisväestön osuus pysynyt ainakin sata vuotta jokseenkin samana (vuonna 1970 17,1%). Huomattavia saamelaiskyliä täällä ovat Palojärvi, Näkkälä ja Kuttanen. Sodankylän saamelaiskyliä ovat Vuotso ja Purnumukka. Koko saamelaisalueella on suomalaisväestö kuitenkin enemmistönä suurimmissa taajamissa Utsjoen kirkonkylää lukuunottamatta. Sen sijaan monissa pienkylissä elää vain saamelaisia.
Saamelaisalueen suurimmissa keskuksissa saamelaislapset oppivat yleensä luontaisesti suomenkielen. Suurimmassa osassa Utsjoen kuntaa, Sevettijärvellä ja pienissä saamelaiskylissä lapset sen sijaan oppivat ensisijaisesti saamenkielen.
Saamelaiset liitetään yleensä poronhoitoon. Vuonna 1970 oli poronhoito kuitenkin ammattina enää vajaalla puolella (49,5%) saamelaisperheiden päämiehistä. Saamelaiset ovat enenevässä määrin omaksuneet suomalaisten ammatteja. Vuonna 1970 päämiehistä 20,7% oli maanviljelijöitä. Siirtyminen perinnäisistä ammateista vähentää saamelaisväestön omaleimaisuutta, jota yritetään vaalia yli valtakunnan rajojen. Norjassa ja Ruotsissa on nimittäin huomattavasti suurempi saamelaisväestö kuin Suomessa ja Neuvostoliitossakin heitä on lähes kaksi tuhatta. Saamelaisten kokonaismäärä näissä neljässä maassa lienee noin 35 000.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti